Viktor Orbánin Unkari: Kaasupolitiikasta historian diktatuurioppeihin
Kun seuraa Euroopan poliittista kehitystä, yksi hahmo onnistuu jatkuvasti tekemään otsikoita, jotka saavat jopa kokeneet tarkkailijat hämmästelemään. Viktor Orbán. Unkarin pääministeri on jälleen kerran vetänyt lankoja, eikä tällä kertaa keskustelua hallitse pelkät tyhjät uhallut Brysselistä. Ei, tällä viikolla hän on toteuttanut sen, mitä monet ovat pelänneet: hän sulkee kaasuhanan Unkarista Ukrainaan.
Tämä päätös on suora osuma jo valmiiksi räjähdysherkkään geopoliittiseen miinakenttään. Sodan raivotessa Itä-Ukrainassa ja Kiovan yrittäessä kuumeisesti varmistaa energiansaantinsa, Budapest valitsee kiristämisen. Virallisesti kyse on erimielisyyksistä sopimuksissa, mutta me, jotka olemme seuranneet miestä vuosia, tiedämme tämän olevan vallan osoitusta. Se on Orbánin tapa muistuttaa kaikkia siitä, että hänellä on hallussaan yksi alueen tärkeimmistä infrastruktuurisista avaimista. Eikä pidä unohtaa, että tämä tapahtuu samaan aikaan, kun Zelenskyin retoriikka "TurkStreamiä" vastaan on koventunut. Kyseessä on peli, jossa kaasua käytetään aseena, ja Orbán on tämän lajin mestari.
Tämä tuo mieleen jotain, mikä ulottuu nykyistä kaasukriisiä syvemmälle. Ymmärtääkseen Viktor Orbánia vuonna 2026, on ymmärrettävä Unkarin historiallisia virtauksia. Ei ole uutta, että Budapestissä on ollut kireät suhteet naapureihin ja "länteen". Tämä voidaan jäljittää aina kaksoismonarkian aikaan ja Franz Josephin valtakaudelle. Silloin unkarilaisia tavoitteita tukahdutti wieniläinen byrokratia. Nykyään Orbánin narratiivissa samaa roolia näyttelee Bryssel. Hänen projektinsa on jatkumoa historialliselle itsemääräämisoikeuden tavoittelulle, mutta modernilla, populistisella kierteellä, joka saa jopa vanhat Habsburg-asiantuntijat kohottamaan kulmakarvojaan.
Henkilökultti ja kirja, joka on taas ajankohtainen
Nyky-Unkarista ei voi puhua ilman, että mainitsee läpitunkevan henkilökultin. Löysin hiljattain työpöydältäni vanhan tuttavuuden: Frank Dikötterin kirjan "How to Be a Dictator: The Cult of Personality in the Twentieth Century". Tämä teos pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille, jotka ihmettelevät, miten valta keskitetään yhden ihmisen käsiin 2000-luvulla. Kun lukee Dikötterin analyysejä Mussolinista, Saddam Husseinista tai Ceaușescusta, näkee yhtäkkiä samat kaavat pienoiskoossa Unkarissa. Jättimäiset julisteet, täydellinen median hallinta ja se, miten jokainen pienikin kriittinen ääni systemaattisesti tukahdutetaan. Orbán on ymmärtänyt, että vallassa ei ole kyse vain laeista, vaan tietoisuuden valloittamisesta. Kyse ei ole enää "Unkarista Orbánin hallinnon alla" – se on yksinkertaisesti Orbánin Unkari.
Ja tämä vie meidät luontevasti tuleviin EU-vaaleihin. Äskettäisessä kolumnissa todettiin, että "Viktor Orbán ja hänen liittolaisensa eivät tule voittamaan EU-vaaleja". Tämä on tärkeä huomio. Vaikka hänellä on vahva asema Budapestissä, Euroopan areenalla on kyse aivan toisenlaisesta taistelusta. Hänen kansalliskonservatiivisten voimiensa liittouma on kirjava, ja sisäiset jännitteet ovat valtavat. Mutta se, että he eivät voita, ei tarkoita, etteivätkö he aiheuttaisi tuhoa. He ovat jo muuttaneet keskustelun sävyä Brysselissä. He ovat siirtäneet rajoja sille, mikä on poliittisesti hyväksyttävää. Vaikka he eivät saisikaan enemmistöä, Orbán on jo voittanut yhdellä ratkaisevalla osa-alueella: Hän on saanut muun Euroopan pelaamaan hänen sääntöjensä mukaan.
Kun tarkastelee nykytilannetta, kolme asiaa on minulle selvää:
- Kaasu geopoliittisena aseena: Kaasunsulku Ukrainaan osoittaa, että energiaturvallisuus on edelleen kovinta valuuttaa Itä-Euroopan politiikassa. Orbán testaa rajoja, kuinka paljon hän voi painostaa sekä Kiovaa että Brysseliä, ennen kuin vastareaktio tulee.
- Historia toistaa itseään: Franz Josephin ajoista nykypäivään Unkarin johtajat ovat nähneet itsensä kansallisen edun puolustajina, mikä on usein ollut ristiriidassa ulkomaailman kanssa. Orbán on hionut tätä narratiivia täydellisyyteen ja kääri sen moderniin, autoritääriseen estetiikkaan.
- EU-vaalien varjo: Kaikki hänen tämänhetkiset liikkeensä on laskelmoitu silmällä pitäen Strasbourgissa vallitsevaa voimatasapainoa. Hän tietää, että heikentynyt EU antaa hänelle enemmän liikkumavaraa oman järjestelmänsä lujittamiseen Unkarissa.
Kun olemme maaliskuussa 2026, on syytä muistaa, ettei kaasu ole ainoa asia, josta on tullut pulaa alueella. Sitä on myös luottamus. Luottamus siihen, että vanhat pelisäännöt pitävät. Viktor Orbán on rakentanut uransa hyödyntämällä näitä aukkoja järjestelmässä. Hän on lukenut historiaa – ja omaa versiotaan "How to Be a Dictator" -kirjasta – tarkkaan. Kysymys kuuluu nyt, onko muu Eurooppa vihdoin lukenut saman kirjan, vai annammeko me edelleen yllättää itseämme joka kerta, kun hän painaa punaista nappia.