Project Hail Mary -arvostelu: Ryan Goslingin kosminen kaverielokuva on tyrmäävä

Ollaan nyt ihan rehellisiä. Kun menee katsomaan yli kahden ja puolen tunnin scifi-eeposta, jonka budjetti hipoo 200 miljoonaa euroa, tietää aika hyvin mitä on luvassa. Odottaa huippuluokan visuaalisia efektejä, IMAX-kokemuksen suuruutta ja avaruuden eksistentiaalista yksinäisyyttä. Tämän on nähnyt ennenkin – Gravitystä Interstellariin, avaruus on yleensä kylmä ja hiljainen paikka.

Mitä ei odota, on että poistuu leffateatterista haluten keksiä täysin uuden kolmivaiheisen tavan antaa nyrkkiä kavereilleen. Ei odota rakastuvansa päätä pahkaa viisijalkaiseen, kivimäiseen olentoon, joka kommunikoi ainoastaan musiikillisilla sävelillä. Mutta tässä sitä ollaan. Project Hail Mary, hullujen nerojen Phil Lord ja Christopher Millerin (The Lego Elokuva, Spider-Verse) uusin teos, ei ole vain uusi selviytymisleffa. Se on vuoden epätodennäköisin ja vastustamattomin kaverikomedia.

Elokuva saa ensi-iltansa Suomessa 20. maaliskuuta, ja sen pääosassa nähdään Ryan Gosling nimellä Ryland Grace, lukion luonnontieteen opettaja, joka herää keinotekoisesta koomasta avaruusaluksessa valovuosien päässä kotoa. Hän on hämmentynyt, epäsiisti eikä todellakaan muista miten on sinne päätynyt tai miksi hänen kaksi miehistötoveriaan ovat kuolleita. Kun muistot palailevat pikkuhiljaa taitavasti sijoitettujen takaumien kautta, paljastuu kauhea totuus: aurinkomme on kuolemassa. Avaruusmuukalaismikrobi himmentää sen voimaa, ja Grace – loistava mutta akateemisesti hyljeksitty molekyylibiologi – on ihmiskunnan viimeinen, epätoivoinen toivo. Hän on se viimeinen oljenkorsi.

Gosling-ilmiö: Avaruuslainen jota on ilo seurata

Jos on nähnyt Barbie-elokuvan, tietää että Goslingilla on komediataitoa vaikka muille jakaa. Tässä elokuvassa hän nojaa siihen täysillä. Yhdessä hetkessä hän laskee matikkaa pelastaakseen maailman, seuraavassa hän väittää paniikissa tehneensä itsestään "avaruuskelvottoman" – täysin improvisoidun oloisesti (ilmeisesti se sitä olikin). Tekijät antavat Goslingin olla oma itsensä – se hieman hölmö, itseironinen charmikas tyyppi, jonka taustalla on terävä mutta yksinäinen mieli. Ohjaajat Lord ja Miller halusivat tehdä elokuvan, joka ei kertoisi siitä kuinka avaruus on kylmä, vaan kaverista joka tuntee olonsa yksinäiseksi maapallolla ja lähtee avaruuteen saadakseen ystävän. Tämä konsepti toimii täydellisesti juuri Goslingin ansiosta. Hän tekee eristyneisyydestä samaistuttavaa, ja hänen tieteelliset läpimurtonsa tuntuvat aidoilta voitoilta.

Vastanäyttelijänä on Sandra Hüller (Syrjäytetty), joka esittää kovasilmäistä, asiallista työryhmän johtajaa Eva Strattia. Hüller tuo kiehtovaa inhimillisyyttä naiseen, joka on pohjimmiltaan häikäilemätön byrokraatti – hän tekee kovia päätöksiä hätkähtämättä, mutta ei koskaan anna meidän unohtaa, että jäisen ulkokuoren alla on ihminen. Yhteiset takaumakohtaukset ankkuroivat avaruudelliset panokset hyvin todellisiin, maallisiin paineisiin.

Rocky saapuu lavalle: Oikea huomionvarastaja

Mutta puhutaanpa show´n todellisesta tähdestä. Noin puolivälissä Grace huomaa ettei olekaan yksin. Toinen alus, planeetta Eridistä, on samalla tehtävällä. Sen ainoa matkustaja on olento, jota Grace ryhtyy kutsumaan "Rockyksi". Ja tässä kohtaa Lord ja Miller tekevät taikatemppunsa. Tietokoneella luodun mössön sijaan Rocky on käytännöllinen nukke, jonka on herättänyt henkiin esiintyjä James Ortiz. Hänellä on viisi kättä, vartalo joka näyttää ystävälliseltä kimpaleelta Arizonan maisemaa, ja hän kommunikoi musiikillisilla sävelillä, jotka Gracen tietokone kääntää yksinkertaisiksi, lapsenomaisiksi lauseiksi.

Ja sanon teille, tähän kiveen tulette rakastumaan. Gracen ja Rockyn välinen suhde on elokuvan sydän. He ovat kaksi tutkijaa eri maailmoista, jotka eivät voi fyysisesti olla samassa huoneessa (ilmakehän yhteensopimattomuus, ymmärrättehän), ja silti heidän välilleen syntyy side joka perustuu molemminpuoliseen uteliaisuuteen ja puhtaaseen, epätoivoiseen toivoon. Hetket, joissa Rocky "laulaa" ajatuksiaan tai oppii antamaan nyrkkiä Gracen kanssa, ovat puhdasta, kyynisyydestä vapaata iloa. Se on sitä samaa, mikä muistuttaa miksi ylipäätään menemme elokuviin.

Visuaaliset herkut ilman green screen -bluesia

Ja sitten vielä sananen elokuvan ulkoasusta. Saatoitte kuulla netissä kohinaa – siellä oli pieni hässäkkä, kun ohjaajat sanoivat ettei "green screeniä" käytetty ollenkaan. He ovat sittemmin täsmentäneet, ihan aiheesta. Elokuvassa on tuhansia VFX-kuvia (ILM:n ja Framestoren käsialaa), mutta tärkeintä on että he rakensivat Hail Mary -avaruusaluksen. Oikeasti. Lavasteet olivat käsin kosketeltavia. Rocky oli kuvauspaikalla. Tämä tarkoittaa, että valaistus on aitoa, heijastukset Goslingin kypärän visiirissä ovat aitoja, ja näyttelijät reagoivat johonkin konkreettiseen. Tuloksena on elokuva, joka tuntuu painavalta ja immersiiviseltä – universumilta, jota melkein voi koskettaa. Se on kaukana monien nykypäivän suurelokuvien kiillotetusta, steriilistä ilmeestä.

Mittakaava on valtava, mutta tarina pysyy pienenä ja henkilökohtaisena. Se on pohjimmiltaan kaksinäytöksinen tarina kaverista ja hänen uudesta muukalaisystävästään, jotka yrittävät pelastaa omat sivilisaationsa. Jos pidit Andy Weirin romaanista (ja ollaan rehellisiä, kuka ei pidä?), filmatisointi on sulavasti toteutettu voitto. Käsikirjoittaja Drew Goddard (joka sovitti myös Yksin Marsissa -kirjan) tietää tarkalleen mitä säilyttää ja mitä karsia, keskittyen suoraan tarinan tunteelliseen ytimeen takertumatta liikaa kovaan tieteeseen.

Niille, jotka pitävät scifistään hieman... no, kaikkea, tämä on se elokuva. Se tarjoaa samanlaista optimistista, ongelmanratkaisuun keskittyvää tunnelmaa kuin Bobiverse-kirjat – tiedättehän, Dennis E. Taylorin We Are Legion (We Are Bob) -sarja, jossa tunteva tekoäly joutuu selvittämään miten kopioida itsensä ja tutkia galaksia. Ja jos kylmän sodan avaruuskilpa-ajan jännite on enemmän sinun juttusi, Chris Hadfieldin The Apollo Murders tarjoaa karheamman, trillerimäisemmän vastineen Hail Maryn lämmölle. Mutta puhtaasti kohottavan spektaakkelin osalta tämä elokuva on omassa luokassaan.

Miksi tämä on nähtävä valkokankaalta

Tämä ei ole elokuva jota odotetaan suoratoistoon. Se vaatii tulla nähdyksi suurimmalta ja äänekkäimmältä kankaalta minkä vain löydät. Ohjaajat ovat loihtineet jotain, joka tuntuu sekä klassiselta että aivan uudelta. Siinä on :n kunnioitusta herättävyys mutta E.T.:n sydän.

• Äänisuunnittelu: Daniel Pembertonin musiikki on kaunista ja mahtipontista, mutta Rockyn aluksen ääni, hänen kielensä värähtelyt... se on uskomatonta.
• Greig Fraserin kuvaus: Dyynin kuvannut kaveri osaa saada avaruuden tuntumaan valtavalta, ja hän saa intiimit hetket Gracen ja hänen tietokoneensa (äänenä Priya Kansara) välillä tuntumaan yhtä suurilta.
• Käytännön efektit: Se alus. Se avaruusolio. Ne on nähtävä liikkeessä.

Myönnän, menin sisään odottaen hyvää ajanvietettä. Lähdin ulos täysin myytynä. Project Hail Mary on muistutus siitä, että suurelokuvat voivat olla älykkäitä, hauskoja ja aidosti liikuttavia. Se on elokuva yhteistyön voimasta, tieteellisen löytämisen kauneudesta ja siitä tosiasiasta, että vaikka aurinkomme olisi kuolemassa, voit silti löytää kaverin auttamaan sinut läpi pimeyden. Aivan mahtavaa, aivan mahtavaa, todellakin.