Nicola Willis: Uuden-Seelannin politiikan ”ei-täti” – haastattelussa valtiovarainministeri, joka puhuu suoraan gallupeista, paineesta ja tulevista vaaleista

Tunnet hänet luultavasti naisena puhujakorokkeella, kertoimassa karuja uutisia teräskatseella ja täydellisesti föönatun polkkamitan kanssa. ”Ei-täti” Uuden-Seelannin hallituksessa, jonka on pakko katsoa kollegoitaan silmiin ja kertoa, että heidän loistava, ääniä keräävä ideansa ei vaan mahdu budjettiin. Mutta hiljaisella Coca-Colalla hämärästi valaistussa parlamentin baarissa, kuun viimeisen istuntopäivän väen pyöriessä ympärillämme, Nicola Willis on jotain aivan muuta. Hän on hauska, itseironinen ja virkistävän aito. Olemme täällä rennon keskustelun merkeissä, ja seuraavan tunnin ajan valtiovarainministerin naamio lipuu sen verran sivuun, että muistamme hänen olevan myös ihminen.

Gallupin isku ja poliittinen todellisuus

Sinisten viikko on ollut raaka. Perjantaina julkaistiin tuorein mielipidemittaus, ja Kansallispuolueen toimistolla lukemat olivat synkät: puolueen kannatus tippui 28,4 prosenttiin, kun Työväenpuolue nousi 34,4 prosenttiin. Hallituspuolueelle, joka on puolivälissä ensimmäistä kauttaan, luvut kirpaisevat. Ne kirpaisevat vielä enemmän, kun olet itse puolueen varapuheenjohtaja ja valtiovarainministeri, ja poliittisia muistokirjoituksiasi aletaan hahmotella mielipidepalstoilla, joissa pohditaan, selviytyisitkö puolueäänestyksen romahduksesta. Kun Willisiltä kysyttiä perjantaina tuloksesta, hän ei kaunistellut. Hän ei jaaritellut. Hän katsoi suoraan kohti ja sanoi sen olevan ”ei hyvä luku” ja että jos se toistuisi vaalipäivänä, se olisi ”kelvoton tulos”.

Baarissa kysyn häneltä, oliko tämä hetki varomatonta rehellisyyttä vai laskelmoitu poliittinen riski. Hän hymähtää pienesti. ”Luulen, että puhuin vain totta”, hän sanoo. ”Pääministeri ja minä, ja koko kansallisen puolueen tiimi, me haluamme kannatuksemme olevan paljon tuota korkeampi. Uskomme vilpittömästi, että Uusi-Seelanti tarvitsee nykyistä hallitustaan, ja muutos nyt olisi katastrofi sille elpymiselle, jota yritämme vakiinnuttaa.” Se on lause, jonka hän on toistanut sunnuntaiaamun keskusteluohjelmissa, mutta täällä, pois kameroista, se kuulostaa erilaiselta. Se kuulostaa vähemmän puheenaiheelta ja enemmän aidolta huolelta.

Talous, sota ja ’elpymisen merkit’

Gallupit ovat tietenkin oire, ja tauti on talous. Kaksi vuotta Willis on ollut elpymissuunnitelman arkkitehti, joka nojaa tiukkaan finanssikuriin, säästötoimin rahoitettuihin veronalennuksiin ja uskoon siitä, että kun valtiota näännytetään, yksityinen sektori kukoistaa. Tänä aamuna hän antoi lausunnon, joka tulee hallitsemaan maanantain uutiskiertoa: hän julisti talouden virallisesti ylittävän odotukset. Hallituksen sisäpiiriläisten mukaan alustavat ennakkoarvioinnit budjettia varten näyttävät ”erittäin positiivisilta”, ja ne viittaavat tehokkaaseen yhdistelmään: alhaisemmat korot, ennätyskorkeat vientihinnat ja matkailun elpyminen.

Hän luettelee tilastoja kuin ylpeä vanhempi: 1,7 prosentin kasvu viimeiseltä kalenterivuodelta, ja ennusteet 3 prosentin kasvusta seuraavien kahden tilivuoden aikana. Mutta hän on myös tarkkaan tietoinen kuilusta, joka on Wellingtonin taulukkolaskentojen ja Aucklandin arjen välillä. ”Olen aina tietoinen siitä, että ihmiset näkevät etäisyyden itsensä, perheensä ja kamppailujensa sekä tämän ’ministeriksi’ kutsutun henkilön välillä”, hän myöntää, siemaisten juomaansa. ”He ajattelevat, ’no, maidon hinta on noussut, olen huolissani sähkölaskustani... miten sinä autat minua?’ Siinä on aina katkos.”

Tämä katkos on käymässä monimutkaiseksi. Lähi-idän sota jatkuu jyskettään, ja Hormuzinsalmi – pieni mutta elintärkeä valtimo maailmanlaajuiselle energialle – on käytännössä suljettu liiketoiminnalta. Willis saa nyt päivittäisiä tiedotuksia talousneuvojiltaan. Vaikka hän nopeasti huomauttaa, ettei kenelläkään ole kristallipalloa, luvut ovat raitistuttavia. Pankkisektorin mallinnukset viittaavat siihen, että jos tilanne kärjistyy, öljytynnyrin hinta voi pompsahtaa vielä 25 dollaria, mikä tekisi loven inflaatiotavoitteeseen ja nostaisi kaiken hintoja noin prosentilla.

”Markkinat eivät vielä tiedä, kuinka kauan tämä konflikti kestää”, hän sanoo varovaisesti. ”Kukaan meistä ei tiedä sitä. Paras mahdollinen skenaario meille kaikille on, että konflikti loppuu. Tämä konflikti vaikuttaa syvästi ihmisiin, ja sillä on potentiaalia vaikuttaa syvästi myös talouteemme.” Toistaiseksi vuoden 2026 budjetin 2,4 miljardin euron toimintamääräraha pysyy ennallaan, mutta saa sellaisen käsityksen, että se on kirjoitettu lyijykynällä, ei musteella.

Äiti, meemi ja ministeri

Miten nainen, jolla on neljä lasta – 15-, 13-, 12- ja 10-vuotiaat – tasapainottelee mahdollisen vaalitappion paineita, maailmanlaajuisen öljyshokin ja parlamentin hellittämättömän rumban keskellä? ”Rehellinen vastaus on, että harrastuksiani ovat valtiovarainministerinä oleminen, neljän lapsen äitinä oleminen ja yrittää pitää kaikki langat käsissä”, hän nauraa. Se on harvinainen hetki haavoittuvuutta. Hän puhuu syyllisyydestä, jota tuntee aikaisista aamuista ja myöhäisistä öistä, ”aidosta uhrauksesta” olla paikalla päivällisellä, ja hieman kiusallisesta keskustelusta teinien kanssa, kun he saavat ensimmäiset älypuhelimensa ja huomaavat, että äidistä on tehty meemi Instagramissa.

Hänen miehensä on nyt ensisijainen huoltaja, roolien vaihto, joka toimii heille, mutta se on kaukana ajoista, jolloin hän oli Vic Yliopistossa, poltteli ketjussa bileissä ja kuunteli Blink-182:ta. Nykyään, jos hänellä on todella tuuria, vapaa-aika tarkoittaa matkaa Riversdalen rannalle Wairarapaan. ”On joukko vanhempia, jotka usein kokoontuvat rannalle, ja me otamme limut tai oluen... kenelläkään ei ole mitään pakollista menoa, kaikilla on ollut todella rentouttava päivä auringossa, lapset ovat onnellisia, meillä on pussi sipsejä”, hän sanoo, maalaten kuvan, joka tuntuu valovuosien päässä 9. kerroksen kiireestä. ”Se on minun käsitykseni täydellisestä juomapaikasta.”

Taistelu edessä

Vaaleihin on nyt enää kuukausia, ja Willis on lähdössä kampanjakentälle. Hänet on vahvistettu ehdokkaaksi vain puoluelistalle, mikä tarkoittaa, että hänen paikkansa parlamentissa riippuu täysin puolueen äänimäärästä. Se on veto joukkueeseen, ei omaan vaalipiiriin. Panokset ovat korkealla, ja hän tietää sen. Jos Kansallispuolue junnaa paikallaan 20:n tai 30:n prosentin tuntumassa, listan korkeallakin olevat kansanedustajat voivat jäädä ilman paikkaa. Se on MMP-järjestelmän karua matematiikkaa, ja se tarkoittaa, että hänen on jokaisena päivänä seuraavat kahdeksan kuukautta vakuutettava uusiseelantilaiset siitä, että kahden viime vuoden kipu on ollut sen arvoista.

Mikä pitää hänet liikkeellä? Yllättäen se on väittely ja vastakkainasettelu. Entinen väittelyseuran puheenjohtaja rakastaa edelleen hyvää väittelyä, vaikka se olisi omien koalitiokumppaneiden kanssa. ”Joskus ajattelen, että haluaisin ottaa hallitushatun pois ja käydä todella hyvän väittelyn David Seymourin ja Winston Petersin kanssa asioista, joista olemme eri mieltä”, hän virnistää.

Kun pakkaamme nauhoituslaitteita, hän vilkaisee puhelintaan. Seuraava tapaaminen odottaa. Naamio liukuu takaisin paikalleen. Mutta hetkeksi, baarin hämärässä, hän jätti meille tämän:

”Ystäväni rakastavat minua ja näkevät minut tällaisena kilttinä, intohimoisena ihmisenä. Päivänä, jolloin minusta on sanottu ilkeitä asioita, se muistuttaa minua siitä, että ihmiset, jotka oikeasti tuntevat minut, rakastavat minua.” Kaupungissa, joka on rakennettu gallupeille ja mielikuville, se saattaa olla ainoa gallup, jolla on merkitystä.

Mitä on pelissä Willisille?

• Budjetti: Julkaistaan toukokuussa. Sisältääkö se pankkiveron, jota jotkut vaativat, vai pitääkö se linjansa verotuksen suhteen?
• Politiikka: Pystyykö hän suojelemaan tunnusmerkistään ”Investointibuustia” siltä, että Työväenpuolue lakkauttaisi sen, jos se pääsee valtaan?
• Paikka: Vain listalla olevana kansanedustajana hänen tulevaisuutensa riippuu täysin siitä, saadaanko tuo 28,4 prosentin puoluekannatus nousemaan.