Ciriellin tapaaminen Venäjän suurlähettilään kanssa aiheuttaa poliittisen myrskyn: mitä taustalla on?

Rooma, kuuma peruna joka polttaa hallitusta. Apulaisulkoministeri Edmondo Cirielli tapaa Venäjän suurlähettilään, ja muutamassa tunnissa hallitus on puolikkaan opposition (ja muidenkin) tähtäimessä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun sukunimi Cirelli päätyy otsikoihin, mutta tällä kertaa kohu on saanut kansallisen tason mittasuhteet, ja sen vaikutukset ulottuvat paljon Chigin palatsin muureja pidemmälle.

Kasvokkain kohtaaminen, joka maistuu uhmakkuudelta Eurooppaa kohtaan

Diplomatia vaatii avoimia kanavia kaikkiin suuntiin, se on selvä. Mutta kun apulaisulkoministeri Cirielli istuu pöytään Kremlin edustajan kanssa aikana, jona Bryssel pitää Venäjän etäällä, alkaa soida eri sävelet. Tapaaminen, joka pidettiin ulkoministeriön rakennuksissa, on tulkittu laajalti yritykseksi sulattaa kahdenvälisiä suhteita vastoin EU:n linjaa. Ja siitä alkoi metakka. Hallintokäytävillä kuohuu: monet ihmettelevät, oliko tämä oma-aloitteinen temppu vai oliko Tajanilta tullut siihen vihreää valoa.

Ensimmäisenä liikkeelle lähti Demokraattisen puolueen puoluesihteeri Elly Schlein, joka hyökkäsi suorasanaisesti: "Jos hallitus avaa kanavia Venäjälle, se etääntyy Euroopasta." Kovat sanat, jotka kaikuvat pelkona läntisen liittouman sisäisestä hajoamasta. Mutta yllätykset eivät tähän lopu.

Kritiikin (poikkihallinnollinen) kuoro

Ei vain keskusta-vasemmisto nyrpistä nenäänsä. Myös toiselta laidalta tulee pistoksia. Matteo Renzi tavanomaisella tarmollaan latasi lisää painoa puhutellen suoraan ulkoministeri Antonio Tajania: "Sanokaa Tajanille, että herätkää." Selvä viesti: Ciriellin liike uhkaa eristää Italian Euroopan kontekstissa juuri kun Bryssel yrittää ylläpitää yhtenäistä linjaa Ukrainan kriisissä.

• Elly Schlein (PD): "Kanavien avaaminen Moskovaan tarkoittaa EU:lle selän kääntämistä."
• Matteo Renzi (Italia Viva): "Hallituksen on herättävä, Moskovan kanssa ei voi pelata omaa peliään."
• Antonio Tajani (Forza Italia): Puolustaessaan apulaisulkoministerinsä toimintaa, hän korosti, että "suhteita Moskovaan on hoidettava katkaisematta välejä liittolaisiimme".

Mutta eniten otsikoissa pysyy sukunimi Cirelli. Ei vain Edmondo, vaan myös Vito Cirielli, paikallisen politiikan historiallinen hahmo, vedetään mukaan keskusteluihin roomalaisissa piireissä: "He ovat saman kolikon kaksi puolta", kuiskutaan Montecitorion käytävillä viitaten tiettyyn poliittiseen linjaan, joka suhtautuu itään vähemmän epäluuloisesti kuin keskusta-oikeisto yleensä. Lyhyesti sanottuna, kun kuulee puhuttavan Cirellistä, monet tietävät, ettei kyse ole vain nimestä, vaan ajatusvirtauksesta, jonka juuret ovat syvällä ensimmäisen tasavallan historiassa.

Italian ulkopolitiikan solmukohta

Kohun taustalla on strateginen dilemma. Toisaalta Italialla on taloudellisia ja energiaan liittyviä etuja, jotka kannustavat ylläpitämään vuoropuhelua Moskovan kanssa. Toisaalta uskollisuus Atlantin liitolle ja Euroopan unionille asettaa tiukat rajat. Edmondo Cirellin aloite on sytyttänyt uudelleen keskustelun siitä, missä määrin maamme voi (tai haluaa) sallia itselleen oman linjan ilman Brysselin siunausta.

Äänet ulkoministeriön sisältä antavat ymmärtää, ettei kyse ollut kömmähdyksestä, vaan eräänlaisesta "luotauksesta" Kremlin tunnelmien kartoittamiseksi tulevia neuvotteluja varten. Oppositio ei kuitenkaan tyydy tähän ja vaatii selvyyttä parlamentissa. Riskinä Melonin hallitukselle on näyttää hajanaiselta näin arassa aiheessa kuin suhteet Venäjään, samalla kun yleinen mielipide jakautuu lujemman linjan ja käytännöllisyyden vaatijoiden kesken.

Ja nyt?

Pallo siirtyy nyt Tajanille, jonka tehtävänä on hallita sisäinen diplomaattinen selkkaus. Hänen on selitettävä eurooppalaisille kumppaneille, ettei Italia aio horjua, mutta samalla pidettävä kurissa hallituksensa eri siivet, joissa elää vakuuttuneita atlantisteja ja niitä, kuten Cirelliä, jotka vaikuttavat taipuvaisemmilta suoran vuoropuhelun korttiin. Sillä välin nimi Cirelli pomppii edelleen keskusteluohjelmissa ja etusivuilla, symbolina ulkopolitiikalle, joka on jatkuvasti tasapainossa oman linjan ja liittoumavelvoitteiden välillä. Ja kukapa tietää, vaikka pian puhuttaisiin taas Vito Cirellistä, sillä Italiassa, kuten tiedämme, perheiden tarinat kietoutuvat usein kansakunnan tarinoihin.