Jacques Villeneuve McLarenin taistosta, Williams-muistoista ja sekasortoisesta Kiinan sprintistä

Lauantaina Shanghain ilmassa saattoi melkein tuntea jännitteen rätisevän. Charles Leclercillä oli kova halu voittaa, ja hän jahtasi sprintin ykköstilaa, kunnes "erittäin pelottava hetki" – kuten hän itse sitä myöhemmin kuvasi – maksoi hänelle arvokasta aikaa ja viime kädessä mahdollisuuden nousta korkeimmalle korokkeelle. Monacolainen kertoi Ferrarin miehilleen, että taistelua oli enemmän kuin hän oli toivonut, eikä syy ollut kaukana: McLareneja oli joka puolella, ne parveilivat kuin vihaiset ampiaiset. Se saikin minut ajattelemaan toista taistelijanluonteista kuljettajaa, joka ei koskaan perääntynyt mittelöstä – Jacques Villeneuvea.

Vuoden 1997 maailmanmestari ei enää nykyään pue kypärää päähän, mutta hänen äänensä kantautuu yhä varikkomelun läpi kuin täydellisesti ajoitettu ohitus. Ja nyt kun McLaren on jälleen mukana taistossa kärkipäässä, vanhan leijonan voi kuvitella katsovan menoa tietäväinen virne kasvoillaan. Hän on ollut siellä, tehnyt sen, ja hänellä on kolhittu pokaali todisteena.

Villeneuven tuomio McLarenin taistosta

Ollaan rehellisiä, muutaman vuoden ajan McLaren oli vain varjo siitä imperiumista, jonka Senna ja Häkkinen rakensivat. Entä nyt? Ne ottavat yhteen Red Bullin ja Ferrarin kanssa, ja on mahtavaa katsottavaa. Jacques, joka ei koskaan ole hienotunteisuuden perikuva, sanoisi luultavasti, että tältä F1:n kuuluukin näyttää. Rinnakkain, kovaa ja kylmää, armoa antamatta eikä sitä odoteta. Sprintti Kiinassa oli täydellinen esimerkki: Leclerc ajoi äärirajoilla, vaaleanpunaiset autot väijyivät, yksi virhe – yliohjauksen nykäisy, liikaa reunakiveä – ja koko kuva muuttuu. Jacques Villeneuven mielipide McLarenin taistelusta olisi yksinkertainen: "He ovat palanneet, ja heillä on nälkä. Niin mestaruuksia voitetaan."

Se on juuri sitä kilpailijan mentaliteettia, joka määritti hänen oman aikakautensa. Sitä ei unohda. Ja kun aikakausista puhutaan…

Williamsin kunnian päivät ja 90-luvun autot

Aina kun näen modernin F1-auton, kaikkine monimutkaisine siipineen ja hybridihärpäkkeineen, huomaan selailevani vanhoja muistoja – tai mikä parasta, kaivavani hyllystä pölyttyneen kappaleen Formula 1 Car by Car 1990-99 -kirjaa. Se vuosikymmen oli Williamsin leikkikenttä, ja erään loistokkaan ajanjakson ajan se oli Jacques Villeneuven toimisto. FW19, Rothmans-värit, sen V10:n ulvonta… se oli raakaa, brutaalia ja kaunista. Hän ei vain ajanut sitä autoa; hän paini sen kanssa, määräili sitä, taivutti sen tahtonsa mukaan.

• 1996: Tulokaskausi. Neljä voittoa. Hill sai tehdä töitä loppuun asti.
• 1997: Mestari. Kahdeksan voittoa. Se kauden päätöstaisto Jerezissä? Puhdasta draamaa.
• 1998-99: Williams-Renault'n dominanssi hiipui, mutta Jacques jatkoi taistelua, raapien tuloksia autosta, joka oli menettämässä teräänsä.

Kun katsoo taaksepäin niihin Williamsin F1-tallin vuosiin, ymmärtää kuinka ratkaisevia ne olivat. Kyse ei ollut pelkästään kalustosta; se oli miehestä sisällä. Villeneuvella oli se harvinainen yhdistelmä raakaa vauhtia ja hermoja, jotka olivat kiveä. Hän otti mittaa Schumacherista, Häkkisestä, kenestä tahansa. Se on sama palo, joka näkyy nykyään Leclercissä tai Verstappenissa.

Shanghain sprintistä eilispäivän gladiaattoreihin

Kun Leclerc valitti tallin sisäisestä taistelusta – siitä pienestä tönäisystä Hamiltonin kanssa, sijoista kamppailusta – saattoi melkein kuulla Jacquesin hörähtävän kommentaattorikopistaan. "Tervetuloa juhliin, kaveri", hän varmaan sanoisi. Hänen aikoinaan tallimääräykset olivat hampuuseille. Sillä ajettiin. Jos olit nopeampi, ohitit. Se aiheutti kitkaa, toki, mutta se myös takoi mestareita. Sprintti Kiinassa muistutti siitä, että jopa tänä datan ja talliradiopolitiikan aikana alkuperäinen kilpailemisen vaisto kuohahtaa yhä pintaan.

Ja vaikka autot ovat muuttuneet – valovuosien päässä 90-luvun V10-pedoista – ydin on sama. Se on mies ja kone, tanssivat äärirajoilla. Aidolle bensapäälle sen Formula 1 Car by Car 1990-99 -aikakauden haamut eivät ole koskaan kaukana. Ne ovat Mercedes-moottorin ulvonnassa, myöhäisessä jarrutuskaksintaistelussa, kuljettajan silmäniskussa, kun hän arvioi ohitusta. Jacques Villeneuve henkilökohtaisesti tuon aikakauden. Ja puhuipa hän sitten McLarenin nykyisestä taistelusta tai muisteli omia mittelöitään, hän on elävä, hengittävä osa sitä, miksi rakastamme tätä lajia.

Joten kun odotamme Kiinan GP:tä, ajatellaanpa hetki menneisyyttä. Williamsin kulta-aikoja. Sitä kanadalaispoikaa, joka käski maailman väistymään tieltään. Ja jokaista kuljettajaa, kuten Leclerc, joka oppii, että taistelun tuoksinassa pelottavimmista hetkistä tulee usein parhaita tarinoita.