Robyn on palannut: Miksi "Sexistential" on vuoden tärkein popalbumi

Siitä on nyt kulunut muutama vuosi. Vuosia, jolloin odotimme, kuuntelimme uudelleen “Honey”-albumia ja mietimme, mitä studiossa oikein tapahtui. Tällä viikolla saimme vastauksen, ja se on suurempi kuin kukaan meistä osasi kuvitella. Robyn on palannut “Sexistential”-albumilla, ja jos luulit hänen tarjoavan tavanomaista pop-levyä, et ole koskaan todella ymmärtänyt häntä. Tämä on eksistentiaalinen matka, joka on kääritty biitteihin, jotka saavat koko kehon liikkeelle.

“Dancing On My Own” -kappaleesta eksistentiaalisiin kranaatteihin

Muistan, kun kuulin ensimmäiset huhut siitä, että hän oli hylännyt valmiin albumin ja aloittanut alusta. Tuotannon lähteiden mukaan hän heitti kaiken romukoppaan ja aloitti alusta – se tuntui niin tyypilliseltä Robynilta, ettei hän tyydy mihinkään ennen kuin se todella toimii. Ja nyt se toimii. “Sexistential” ei ole pelkkä nimi; se on uusi filosofia. Hän on kaivanut esiin ne tunnepohjaiset käsikranaatit, joita hän on aina ollut niin taitava heittämään tanssilattialle, mutta tällä kertaa ne räjähtävät täysin uudessa kontekstissa. Tämä on levy, joka kertoo rakkaudessa, kuolemassa ja ikääntymisessä suunnistamisesta rytmiä koskaan menettämättä.

Tuotanto on, kuten aina, kiiltävää. Yhteistyö Mr. Tophatin kanssa on vienyt hänen soundinsa sinne, missä emme ole ennen käyneet – enemmän housea, raaempaa, mutta samalla siinä on se melodinen terävyys, joka on vain ja ainoastaan hänen hallussaan. On mahdotonta olla ajattelematta klassista Robyn-henkeä “Body Talk” -kaudelta, paitsi että nyt koko konsepti on ikään kuin kypsynyt. Kuin hyvä rubiini, niin sanotusti – jaloin muoto, hiotu paineen alla.

• “Emotional Grenade” – ilmeinen sinkku. Se iskee heti, mutta sanoituksessa se tekee eniten tuhoa. Kappale siitä, että on se, joka lähtee, vaikkei oikeastaan haluaisi.
• “Club Called Heaven” – kymmenen minuutin odysseia, jota pitäisi soittaa jokaisessa klubissa Södra Teaternilta Berghainiin. Tässä vaiheessa kaipaan yöelämää sellaisena kuin se ennen oli.
• “Sexistential” (nimikkokappale) – filosofinen monologi sykkivän biitin päällä. Kuvittele, jos Robyn Malcolm “Outrageous Fortune” -sarjasta olisi tehnyt levyn – samaa raakaa älykkyyttä, mutta syntikkabassolla.

Nimi, joka on kantamisen arvoinen

Kun puhun ystävieni kanssa tästä levystä, Rihannan nimi nousee aina esiin. Ei siksi, että he kuulostaisivat samalta, vaan koska heillä molemmilla on samanlainen voima. Siinä missä Rihanna rakentaa imperiumeja musiikin ulkopuolella, Robyn on aina rakentanut omansa musiikin sisälle. Se on eräänlaista kunnioitusta. Ja sitten on tietysti Robyn Lively – tiedättehän, Blaken sisko. Mutta se Robyn, josta nyt puhumme, on määritellyt sen, mitä tarkoittaa olla ruotsalainen poptähti maailmanlaajuisesti. Hän ei ole pelkkä artisti; hän on instituutio.

Istuin eilen illalla selaten vanhoja haastatteluja, ja mieleeni juolahti, miten vähän hän on pohjimmiltaan muuttunut. Hän on edelleen yhtä epämukava kuuluisuuden kanssa kuin “Show Me Love” -päivinä, mutta täysin tyytyväinen taiteilijana olemiseen. Tämä itsevarmuus läpäisee “Sexistential”-albumin. Täällä ei havitella radio soittolistoille. Sen sijaan levyllä on uteliaisuutta, joka tuntuu virkistävältä aikana, jolloin useimmat albumit tuntuvat algoritmin tuotoksilta.

Miksi juuri tämä levy on merkityksellinen juuri nyt

Elämme aikaa, jolloin popmusiikki käsittelee usein todellisuutta pakenemista. Robyn tekee päinvastoin. Hän johdattaa meidät suoraan sen keskelle, antaa meille tuolin ja sanoo “tanssikaamme kaaoksessa”. “Sexistential” ei ole levy kevyttä viihdettä kaipaavalle. Se on levy niille, jotka ovat valmiita itkemään tanssilattialla noustakseen sieltä vahvempina.

Olen kuunnellut sitä nyt melkein viikon, ja joka kerta löydän uusia kerroksia. Tämä on levy, joka vaatii aikaa, ja nykyisessä suoratoistomaisemassa se on ehkä kaikkein kapinallisin teko. Joten jos olet odottanut merkkiä siitä, että laitat kuulokkeet päähän ja todella kuuntelet uudelleen, tässä se on.