Arber Xhekaj -huhut kuumenevat: Miksi ”Seriffistä” luopuminen olisi valtava virhe

Tiedätkö sen tunteen, kun nautit aamukahvia hiljaisena keskiviikkoaamuna, selaat somea ja osuessasi johonkin otsikkoon, kaklautat kahvit takaisin mukiin? Se olin minä tänään. Kuiskaukset käyvät kovemmiksi, ja rehellisesti sanottuna ne alkavat jo ärsyttää. Liigassa kuiskitaan – ja sen kuulee myös useimmiten oikeaan osuvilta sisäpiiriläisiltä – että Arber Xhekajin päivät Habs-paidassa saattavat olla luetut. Olen seurannut tätä joukkuetta tarpeeksi kauan tietääkseni, milloin savu on vain savua ja milloin on oikeasti tulipalo. Tämä haisee tuhopolotolta.

Sanotaan yksi asia suoraan ennen kuin sukellamme tilastoihin ja palkkakaton kiemuroihin. Puhumme Arber Xhekajista. Seriffistä. Siitä kaverista, joka kävelee maalin eteen kuhinaan ja saa vastustajan hyökkääjät yhtäkkiä muistamaan, että heillä onkin perheelle luvattuja menoja keskialueella. Sellaista ei vain korvata. En välitä, vaikka kuinka monta analyyttistä taulukkoa tulostaisit. Syy sille, miksi Bell Centressä räjähtää, kun #72 asettuu kohdilleen, on sama, miksi kaupunki rakastui häneen heti kun hänet nostettiin ylös. Hän ei ole pelkkä puolustaja; hän on julkilausuma. Hän on vakuutus jokaiselle taiturille, joka meillä on kokoonpanossa.

Kyllä, tiedän. Olen kuullut kuiskinnat. ”Hän on yksisarvinen.” Sillä termillä häntä kuvaillaan kykyjenetsijöiden keskuudessa. Jätkä, jolla on hänen kokonsa, luistelutaitonsa ja laukauksensa? Sellaisia ei ole liikaa. Joten miksi ihmeessä Kent Hughes ja Jeff Gorton edes harkitsisivat hänen liikuttamistaan? Huhun mukaan syynä on ruuhka. Meillä on Lane Hutson ylivoimalla, Jayden Struble näyttämässä paikkansa ja lupaavia nuoria tulossa enemmän kuin St. Lawrence -joessa on vettä. Jotkut näkevät puolustuksessa ylijäämää. Minä näen siinä ainekset dynastiaan – kunhan pidämme oikeat palaset.

Avataan nyt, miksi Arber Xhekajin kauppaaminen olisi juuri se virhe, joka kummittelee seuraa seuraavat kymmenen vuotta:

• Pelottavuus: Emme elä 80-lukua, mutta jääkiekko on yhä senttien peliä. Kun takalinjoilla on Xhekajin kaltainen pelaaja, taiturit kuten Cole Caufield ja Nick Suzuki pelaavat viisi senttiä pitempinä. He tietävät, että jos joku täräyttää törkeästi, Seriffi käväisee kysymässä perään. Tämä turvaverkko ei näy pistepörssissä, mutta se näkyy voittosarakkeessa.
• Arvo suhteessa hintaan: Katsokaa hänen sopimustaan. Hän on nuori, palkkakustannuksiltaan hallittavissa ja fanien suosikki. Jos kaupataan, saadaan joko varausvuoro, joka saattaa kantaa hedelmää neljän vuoden päästä, tai otetaan vastaan konkareiden sopimus, joka kurittaa myöhemmin. Tässä ei mene matematiikka nappiin.
• ”Ihan keskiverto” -argumentti: Selailin eräänä päivänä syvällistä analyysiä – sellaista, joka jää mieleen – ja se kiteytti totuuden, jonka tiesin jo vaistolla: tämä joukkue, sellaisena kuin se on rakennettu, ei tarvitse voittaakseen Vezina-tason maalivahtia. Riittää, että maalivahtipeli on ihan keskinkertaista. Miksi? Koska joukkueen identiteettiä ollaan muuttamassa sellaiseksi, että vastustajan on vaikea pelata meitä vastaan. Arber Xhekaj on tämän identiteetin kulmakivi. Jos kulmakivi vedetään pois, koko rakenne alkaa horjua. Jos maalinedusta ei puhdisteta, maalivahdeistamme pitäisi yhtäkkiä tulla supersankareita. Se ei ole kestävää.

Olen istunut lehdistökatsomossa tarpeeksi monta peliä tietääkseni, ettei faneja ole syyttä suotta. He näkevät kehityskäyrän. He näkivät Arber Xhekajin matkan varaamattomasta altavastaajasta pelaajaksi, joka saa kunnioitusta jokaiselta Atlantin divisioonan joukkueelta. Luuletteko, että kaupataan hänet pois, jotta saadaan ehkä, mahdollisesti, keskitason varausvuoro, josta tulee toinen Arber Xhekaj? Tällainen kehäpäättely ajaa minut hulluuden partaalle.

Tässä on toinenkin kerros, ja se on se, joka pitää minut öisin hereillä. Huhujen mukaan, jos Habsit tekevät kesällä ison liikkeen hankkiakseen hyökkäykseen kärkikuusikon – ja ollaan rehellisiä, lisämaalintekijä ei olisi pahitteeksi – Xhekaj saattaa olla se pala, jolla liikettä rahoitetaan. Sanon nyt suoraan, että se olisi virhe. Joukkue rakennetaan luonteen ja kovan työmoraalin varaan. Ei kaupata pelaajaa, joka on sielultaan bleu-blanc-rouge, vain koska luullaan, että voidaan saada tilalle uusi kiiltävä lelu. Tämä leffa on nähty ennenkin. Yleensä se päättyy siihen, että uusi kiiltävä lelu alisuorittaa ja me fanit istumme ihmettelemässä: ”Muistatteko, kun meillä oli se iso kaveri, joka oikeasti piti joukkuekavereidensa puolia?”

Liikkuvan raportin mukaan – ja kerron vain, mitä kuulen – organisaatiossa on uskomus, että hänestä voisi saada ”kuninkaallisen lunnaan”. Kuninkaallisen lunnaan? Tuon kokoisesta, luistelevasta, tappelevasta puolustajasta, jolla on tykki siniviivassa? Toki, vaihdossa saisi arvokasta vastinetta. Mutta tiedättekö mitä ei voi saada? Toista Arber Xhekajia. Ei voi kopioida sitä turvallisuuden tunnetta, jonka hän tuo halliin. Ei voi kopioida sitä pelkoa, jonka hän kylvää Brad Marchandin tai Matthew Tkachukin sydämeen aina, kun he miettivät maalivahdin päälle käymistä.

Kuulkaa, en väitä, etteivätkö Hughes ja Gorton tietäisi, mitä tekevät. He ovat nostaneet tämän organisaation suosta kirurgisella tarkkuudella. Mutta jos minä istuisin siellä sotahuoneessa, löisin luurin korvaan joka kerta, kun puhelimeen vastatessa sanottaisiin: ”Haluaisimme tiedustella Arber...”. Tämä ei ole liiketaloudellinen päätös; se on identiteettipäätös. Olemme käyttäneet kolme vuotta kulttuurin rakentamiseen. Seriffistä ei tingitä. Hänelle rakennetaan oma siipi Hall of Fameen.

Täällä on hyvä meininki päällä. Nuoret kasvavat, pukuhuone on tiivis, ja ensimmäistä kertaa vuosiin muut joukkueet vihaavat tulla pelaamaan meidän halliimme. Älkäämme sössikö sitä yrittämällä olla liian nokkelia analyyttisten työkalujen kanssa. Pidetään runko koossa. Pidetään kovuus mukana. Pidetään Arber Xhekaj Montrealissa, missä hän kuuluu olla.