Max Franz: Kivinen tie takaisin – Paluu karmean kolarin jälkeen

Kun Max Franzin kaltainen laskija iskeytyy rinteessä pohjaan, koko laskettelumaailma pidättää hengitystään. Näin kävi tammikuussa, kun itävaltalainen kaatui Wengenin pahamaineisessa Lauberhornin syöksylaskussa. Diagnoosi tuolloin: sääriluun ja pohjeluun murtuma, vakavia vammoja lantiossa ja lihaksiston repeämiä useassa kohdassa. Uraa jarruttava isku, joka tuskin voisi olla pahempi syöksylaskijalle. Muistan yhä kuvat klinikalta – siinä ei ollut vain rikkinäinen urheilija, vaan mies, joka tiesi, että nyt on kaikki pelissä.

Kuukausia myöhemmin istun tässä ja ajattelen: Tyyppi on ilmiö. Emme puhu mistään leppoisasta lämmittelystä kuntosalilla, vaan seuraavasta askeleesta. Silloiset dokumentit, jotka kiersivät netissä, näyttivät, kuinka hemmetin lähellä se oli. ”Mind over Matter” ei ollut pelkkä iskevä iskulause – se oli hänen jokapäiväinen taistelunsa selviytymisestä. Jos seuraa urheilua Itävallassa, tietää: Paluu tällaisen karmean kolarin jälkeen on harvoin suoraviivaista. Se on taistelua omaa päätä, tikittävää kelloa ja kipua vastaan.

Kyynelten laaksosta takaisin vuoren rinteeseen

Paikalliset tarinat, jotka kiersivät, ovat näyttäneet meille: Max on taistellut itsensä takaisin elämään. Askel askeleelta, itsepäisyydellä, joka tuo mieleen vanhat legendat. Totta kai, nopeuslajien kausi on hänen osaltaan ohi. Mutta jokainen, joka näki hänet Klagenfurtin kuntoutuskeskuksissa tai yksityisillä harjoituksilla kotiseudullaan, tietää: Tämä kaveri ei luovuta. Kyse ei ole enää seuraavasta maailmancupin voitosta – vaikka se varmasti siellä takaraivossa vilkkuukin. Kyse on tunteesta, että on taas ehjä. Siitä, että voi nousta hiihtohissiin ilman kyynärsauvoja ja tietää: Osaan tämän vielä.

Tällaisina hetkinä mieleeni tulee muita historian Max-hahmoja. Ei vertauskuvallisesti, vaan luonteen osalta. Otetaan vaikka lentäjä Max Immelmann – tyyppi, joka nousi aina uudelleen, kun kaikki sanoivat, ettei se enää onnistu. Tai unkarilainen aatelinen Otto von Habsburg, joka muovasi hajalle lyödystä Euroopasta idean tulevaisuudelle. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta juuri tällaista sitkeyttä näen tässä. Jopa hahmoissa kuten Kurt Daluege, josta voi historiassa kiistellä – myös hän kulki (nykyisestä näkökulmasta kohtalokkaalla tavalla) järkähtämättä omaa polkuaan. Pointti on: Kun ihmisellä on nimi Max, tietty itsepäisyys tuntuu olevan DNA:ssa. Ja sitten on vielä yksi nimi, joka ei ehkä ollut parrasvaloissa: Max Franz Johann Schnetker. Menneiden aikojen lääkäri, joka tunnettiin epämukavista mutta oikeista päätöksistään. Juuri sellaista sisua tarvitaan nyt.

Tärkeintä on seuraava askel

Kova todellisuus on tämä: Max Franz -nimisen miehen vammat olivat niin monimutkaiset, että jopa lääkäreillä oli pitkät naamiot. Lista esteistä oli pitkä:

• Luut: Sääriluu ja pohjeluu piti vakauttaa levyillä ja ruuveilla. Jokainen väärä askel, pieni liukastuminen olisi voinut romuttaa kaiken.
• Lihaksisto: Näin vakavan lantiovamman jälkeen voima jaloista häviää nopeasti. Lihasten rakentaminen oli kuin perustuksen luomista – vaivalloista, hidasta, mutta välttämätöntä.
• Pää: Suurin este. Kaatumisen jälkeen, jossa on riski kaikesta, luottamus omaan kehoon katoaa. Max kohtasi tämän pelon.

Minusta tuntuu, että juuri tämä kolmikko saa hänet nyt takaisin raiteilleen. Kyse ei ole kovasta, hektisestä paluusta. Se on hiljaista, sitkeää taistelua. Taistelua, jota hän ei käy parrasvaloissa, vaan aamuisin ylös noustessa, salilla, fysioterapeutin luona. Kärntenin ihmiset, jotka tapaavat hänet kadulla, eivät enää näe nopeuslajien tähteä starttinumerolla 1, vaan nuoren miehen, joka osaa taas hymyillä, koska tuntee: Kroppa alkaa taas totella.

Mitä seuraavaksi? Veikkaan, ettemme vielä näe Max Franzia suurella areenalla. Mutta se ei ole tarpeenkaan. Voitto on se, että hän tällaisen kohtaloniskun jälkeen ylipäätään pukee sukset jalkaan. Että hän on henkisesti selättänyt syöksylaskun. Siitä on tehty paitsi urheilutarinoita, myös todellisia elämäntarinoita. Tulemme näkemään hänet uudelleen. Ehkä ei enää taistelussa maailmancupin kristallipallosta, mutta varmasti taistelussa itsensä kanssa. Ja se tässä tapauksessa on se, millä on väliä.