Armin Assinger haastattelussa: miksi hän suhtautuu kriittisesti hiihtourheiluun – ja kuka nyt on nurjalla päällä

Hei vaan. Sitä on taas totuttu näkemään: heti kun hiihtokausi on vähänkään ohi, alkaa itävaltalaisessa urheilumaailmassa poru. Tällä kertaa siihen on kuitenkin ryhtynyt henkilö, joka on itse asiassa jo osa kalustoa. Armin Assinger. Entinen hiihtotähti ja nykyinen ORF:n kasvatti on viime päivinä todella pistänyt kampoihin. Ja kun asiaa katsoo tarkemmin, on sanottava: hän ei ole väärässä. Mutta puhutaan suoraan.

Korviini on kantautunut, että Armin Assinger on jälleen kerran tykittänyt kunnolla. Ja rehellisesti? Mies varmasti jakaa mielipiteitä. Mutta juuri se tekee hänestä hänen. Hän latasi kunnolla – eikä suinkaan urheilijoita, vaan koko järjestelmää vastaan. Puheena on, että Itävallan hiihtoliitossa asiat eivät ole kunnossa, tuet eivät aina mene perille sinne, minne ne kuuluisivat, ja nuoriin kuskeihin kohdistuva paine on jo lähes epäinhimillistä.

Kun joku Assingerin kaltainen, joka on itse ollut huipulla ja tietää, miten hommat toimivat, puhuu noin suoraan, silloin kannattaa kuunnella. Minua kiinnitti tässä se, että hän sanoo asioita, joita moni on taustalla ajatellut jo vuosia, mutta joita ei ole sanottu ääneen. Asian voisi oikeastaan kiteyttää aika hyvin:

• Voittojen pakkomielle on nykyään sairaalloista.
• Nuoret lahjakkuudet poltetaan loppuun ennen kuin he ehtivät edes aikuistua.
• Julkinen kritiikki epäonnistumisen jälkeen on usein loukkaavaa ja täysin suhteetonta.

Toki, kohta ne vanhan liiton miehet taas ilmaantuvat ja sanovat: "Assingerin pitäisi olla tyytyväinen, että hänellä on työpaikka ORF:lla, ja pitää turpansa kiinni." Mutta sehän se pointti on! Juuri siksi, että hän hankki laakerinsa alppihiihtäjänä (ja joo, siitä on tovi aikaa, mutta syöksylaskussa vuonna 1978 hän ei todellakaan ollut mikään hitaampi), hänellä on siihen oikeus. Hänen ei tarvitse enää todistella mitään. Ja sen kyllä huomaa.

Kärjistyyhän tämä vasta, kun asiaa ajattelee yhdessä pari vuotta sitten käydyn Monika Gruber -keskustelun kanssa. Silloinkin oli kyse kovista sanoista ja rohkeudesta olla epämukava. Arminilla se on ohjelmassa. Hän on itse sanonut olevansa ihminen, joka jakaa mielipiteitä. Mutta juuri näitä kulmia ja kärkeä kaivataan nykypäivän silotellussa urheilujournalismissa. Kun hän puhuu, hänen sanoillaan on todellista painoarvoa, vaikka se sattuisi.

Olin itse mukana muutamissa noissa keskusteluissa, ja mitä minä huomaan: Armin ei ole mikään ammattinurjastaja. Hän rakastaa hiihtourheilua. Mutta hän rakastaa sitä liikaa ollakseen katsomatta sormien läpi, kun vastuussa olevat tallovat niitä arvoja, jotka tekivät hänestä suuren. Loppujen lopuksi tämä on ehkä juuri sitä: herätyshuuto. Meneekö se perille? Se nähdään. Yksi asia on kuitenkin varma: Armin Assingerin ansiosta itävaltalaisessa urheilussa ei tule tylsää. Ja se on hyvä.

Jää meidän katsojien toivottavaksi, että järjestöväki ottaa hänen neuvonsa vastaan ennen kuin seuraava sukupolvi syöksylaskijoita kyllästyy heittäytymään rinnettä alas muutaman tonnin kuukausipalkalla. Siihen asti: nostan hattua, Armin. Jatka samaan malliin.