Keir Starmerin hallituksen sekasorto: Taistelu Yhdysvaltain tukikohdista ja Iran-strategiasta

Jos luulit, että pääministerin suurin päänsärky tällä viikolla olisi jälleen yhdet täytevaalit, olet väärässä. Westminsterin kuiskausten mukaan pääministeri on saanut kunnon nokilleen – omalta hallitukseltaan. Useat keskeiset ministerit ovat estäneet Keir Starmeria antamasta Yhdysvalloille lupaa käyttää Britannian tukikohtia sotilaalliseen iskuun Irania vastaan, iskuun, joka oli määrä toteuttaa jo tänä perjantaina. Tällainen kapina saa viikoittaiset politiikan ajankohtaisohjelmat näyttämään täysin vaarattomilta.

Perjantain suunnitelma, joka tyrmättiin

Ajoitus ei voisi olla kiusallisempi. Lähi-idän jännitteiden kasvaessa Washington otti yhteyttä odottaen läheisimmän liittolaisensa asettuvan riviin. Sen sijaan joukko hallituksen raskassarjalaisia – niitä, jotka yhä muistavat Irakin sodan aiheuttaman närän – panivat hanttiin ja sanoivat jyrkän 'ei'. Sisäpiirilähteet kertovat Starmerin jääneen alttiiseen asemaan, jossa hän on ristiaallokossa halutessaan todistaa Britannian olevan yhä luotettava kumppani ja toisaalta joutuen kohtaamaan ryhmittymän, joka suhtautuu epäillen uuteen suursotkuun alueella. Kyse on klassinen esimerkki siitä, kuinka hallituksen eturivistä tuleekaan taistelukenttä.

Miehelle, joka rakensi uransa tarkkuudelle ja hallinnalle – kuka tahansa Keir Starmerin elämäkerran lukenut tietää hänen olevan yksityiskohtien viilaaja – tällainen julkinen erimielisyys on painajainen. Hän on siirtynyt syyttäjästä, jonka sana oli laki, pääministeriksi, jonka omat ministerit käytännössä kirjoittavat ulkopolitiikkaa uusiksi lennossa. Koko tilanne tuntuu olevan suoraan kirjasta Bonfire of the Insanities: How Does This Government Thing Work Again? – teos, joka on yhtäkkiä kaikkien huulilla Westminsterin käytävillä aivan väärästä syystä.

Tasapainottelua: hävittäjät, diplomatia ja Starmer-syötit

Starmerin puolustajat toki väittävät, että hän pelaa shakkia siinä missä kriitikot pelaavat tammipeliä. He viittaavat hiljaiseen siirtoon lähettää neljä RAF Typhoon -hävittäjää Qatariin – näkyvä ele tukea Persianlahden liittolaiselle, joka ei kuitenkaan sido mukaan Yhdysvaltain johtamiin iskuihin. Se on hienovarainen signaali: Britannia on yhä pelissä mukana, mutta omilla ehdoillaan. Vaikeus on siinä, että aina kun pääministeri yrittää hienosäätää, oppositio ja tavanomainen some-mylly paiskaavat pöytään uuden setin Starmer-syöttejä maalaten hänet heikoksi ja epäröiväksi. Tästä leimasta on vaikea päästä eroon.

Pintaa syvemmälle katsottaessa näkyy johtaja, joka yrittää sovitella yhteen monia kilpailevia intressejä. Jos hallituksen värimaailmaa suunnittelisi, tarvitsisi kopion The Color Scheme Bible: Inspirational Palettes for the Interior Designer -kirjasta vain kartoittaakseen ne sävyt, jotka vetävät häntä eri suuntiin:

• Atlantistin sininen: Siipi, joka uskoo Britannian turvallisuuden olevan sidottu Yhdysvaltoihin, vaikka se tarkoittaisi epämiellyttävää sotilaallista yhteistyötä. He näkevät tukikohtakiistan itseaiheutettuna haavana, joka saa Britannian vaikuttamaan epäluotettavalta.
• Skeptikon punainen: Ministerit, joilla on arvet menneistä Lähi-idän seikkailuista ja jotka väittävät, että 'kyllä'-sanominen jokaiseen Yhdysvaltain pyyntöön on resepti katastrofiin. Heidän sanotaan tyrmänneen perjantain operaation.
• Diplomaatin vihreä: Ryhmittymä, joka ajaa pehmeää valtaa käyttäen apua ja ilmaherruutta (kuten Typhoonit Qatariin) vaikutusvallan kasvattamiseen ilman aseiden käyttöä. Heidän mielestään Amerikan lähestymistapa on usein liian tylsä.

Näiden värien yhdistäminen ilman, että lopputuloksena on pelkkä ruskea mössö, on pääministerin todellinen testi. Toistaiseksi lopputulos muistuttaa enemmän taaperon sormiväriteosta kuin Rembrandtia.

Mitä seuraavaksi Starmerille?

Välitön kriisi on ehkä vältetty – perjantain isku peruuntui – mutta perimmäinen ongelma on yhä olemassa. Iran ei katoa mihinkään, ja Yhdysvallat palaa asialle uuden pyynnön kanssa, todennäköisesti kovemman diplomaattisen paineen kera. Starmerin on nyt joko saatava hallituksensa ruotuun tai luotava uusi konsensus, joka pitää kaikki tyytyväisinä. Kyse on johtajuustestistä, joka tulee määrittelemään hänen kautensa loppuajan. Pystyykö hän komentamaan omaa johtoryhmäänsä, vai ohittaako hänen omat ministerinsä hänet jatkuvasti?

Yksi asia on varma: ajatus rauhallisesta elämästä pääministerin virka-asunnolla on täysin murskattu. Seuraavat päivät näyttävät, pystyykö Starmer kääntämään tämän hulluuksien roviot hallituksi roihupotiksi, vai päätyykö hän itse roviolle. Sillä välin kaikki on auki – ja Westminsterin huhumylly jauhaa ylikierroksilla.