Braunschlag, slummaaminen ja suuri nostalgia: Miksi toisten kurjuus tekeekin meidät yhtäkkiä onnellisiksi
Tiedättekö sen tunteen? Kun kävelee illalla halki Wienin keskustan, ohi tyylikkäiden kahviloiden, ja yhtäkkiä ajattelee: oikeastaan ennen kaikki oli paremmin? Ei ihme, että kaikki puhuvat nyt Braunschlagista. Ei vain siksi, että tämän kuvitteellisen tšekinrajalla sijaitsevan pikkukylän asukkailla on vielä aitoja ongelmia – kuten väitetty miljoonälöytö tai moottoripyörällä ympäriinsä kurvaileva piispa – vaan koska tämä paikka tuntuu yhtäkkiä olevan kaikkialla.
Erään suositun itävaltalaisen late night -show'n, joka tunnettuna tarjoaa joka tiistai-ilta annoksen mustaa huumoria, viimeisimmässä jaksossa aihe oli luonnollisesti kaikkialla läsnä. Juontajat eivät jälleen kerran kaihtaneet sanojaan vaan ottivat esille juuri sen, mikä meitä kaikkia askarruttaa: tämän oudon viehtymyksen "slummaamiseen". Ennen viikonloppuisin saatettiin suunnata Braunschlagiin katsomaan, miten "syrjäseudun asukkaat" oikein elävät. Nykyään tehdään samoin, mutta nyt ei tarvitse enää matkustaa Waldvierteliin asti – riittää, kun kytkee television päälle.
Proletariaatin runouden paluu
Se on taidemuoto sinänsä: kotimainen televisio on viime vuosina menestynyt uskomattoman hyvin niin sanotun "yksinkertaisen" elämän kuvaamisessa. Tarkkana silti, kyse ei ole pilkanteosta. Se on rakkauskirje. Kun televisiossa uutisoidaan Oscareista – ja siitä, että kisa oli tänä vuonna tiukka, mistä eräs Moschen muistutti meitä taannoin eräässä ajankohtaisohjelmassa – se kiinnostaa meitä puolta vähemmän kuin kysymys siitä, minkälaisen kansallispuvun Braunschlagin hahmot hankkivat seuraavaksi.
Eräässä wieniläisessä kaupunkilehdessä pyöri viime viikolla nerokas kommentti otsikolla "Ennen kaikki oli paremmin". Ja juuri tässä on se juju: Braunschlag ei ole paikka. Braunschlag on mielentila. Se on kaipuuta aikaan, jolloin maailma oli vielä hallittavissa. Aikaan, jolloin suurin skandaali oli se, ettei naapuri ollut rakentanut aitaansa suoraan, eikä seuraava maailmanlaajuinen kriisi.
Mitä tämä "slummaaminen" oikein tarkoittaa?
Termi slummaaminen on lähtöisin viktoriaanisen ajan Englannista. Rikkaat hienostelijoithan laskeutuivat silloin kurjuuden kortteleihin huvitellakseen ja hieman kauhistellakseen. Nykyään me kaikki teemme niin, mutta paljon hienovaraisemmin. Ja paljon itävaltalaisemmin. Siinä on kyse:
- Rappeutumisen estetiikasta: Ränsistyneet julkisivut, villiintyneet puutarhat – meistä se on nykyään "autenttista" ja "omaperäistä".
- Vieraantumisesta omasta: Nauramme murteille ja omituisuuksille, mutta se on rakastavaa naurua. Se on oma peilikuvamme, vääristyneenä mutta tunnistettavana.
- Yksinkertaisuuden etsinnästä: Monimutkaisessa maailmassa elämä kuvitteellisessa Braunschlagissa vaikuttaa virkistävän yksinkertaiselta. Korruptio, pikkurikollisuus ja kapakkariidat – nämä ovat ongelmia, jotka voi vielä ymmärtää ja ehkä jopa ratkaista.
Keskustelut, joita nämä sarjat ja reportaasit synnyttävät, ovat valtavia. Yhtäkkiä istutaankin heuriger-ravintolassa eikä enää keskustella eläkkeestä vaan siitä, eikö Braunschlagin kuvaus ollutkaan vähän liian kliseistä. Ja juuri tässä nerokkuus paljastuu: puhuessamme "slummaamisesta" ja siitä, kuinka katsomme alaspäin maaseutua, paljastamme itsemme niiksi todellisiksi pikkuporvareiksi, joita joskus olemme.
Oli kyse sitten Braunschlagista, naapurin vieraista erinäisissä talkshow'ssa tai tuoreimmasta dokumentista elämästä maakunnissa – trendi on selvästi kohti itsetarkkailua. Ja se on hyvä asia. Sillä joka ei halua tunnistaa itseään, se on kuin ei olisi kuullut laukausta. Pääasia, ettemme ota itseämme liian vakavasti. Hieman härskiä huumoria täytyy aina olla.