“Tell Me Lies”: Siksi emme voi lopettaa television myrkyllisimmän suhteen seuraamista
Okei, meidän on pakko puhua tästä. Koko Suomi, ja muukin maailma, vaikuttaa olevan täysin saman asian vallassa juuri nyt: Tell Me Lies. Kyseessä on sarja, joka pintapuolisesti kertoo college-rakkaudesta, mutta todellisuudessa se on mestariluokan esitys siitä, miten ihmissuhde voi vääntää ja kääntää itsetuntoa niin, ettei tunnista enää itseään.
Nielimme Tell Me Lies - Season 1 -kauden sylt ja tallelle. Muistatko sen tunteen kauden päättymisen jälkeen? Kun vain istui siinä, täysin tyhjänä, ja mietti miten saattoi kiintyä noin paljon kahteen ihmiseen, jotka ovat selvästi matkalla tuhoamaan toisensa? Lucy ja Stephen – nimet, joista on tullut synonyymi sellaiselle riippuvuudelle, jota vähän häpeää. Se on kuin huutaisi karaokessa “Tell Me Lies, Tell Me Sweet Little Lies”, vaikka sisimmässään tietää, että totuus on ainoa asia, joka voisi pelastaa.
Ja nyt, kun Tell Me Lies - Season 2 on tulossa (tai niille, jotka ovat jo ehtineet ahmia jaksot), on keskustelu kiirempää kuin koskaan. Olen itsekin istunut ja purrut kynsiäni, ja joka kerta mietin: miksi teemme tämän itsellemme? Miksi kaipaamme lisää tätä tuskaa?
Kyse ei ole vain syyllisestä nautinnosta. Kyse on jostain syvemmästä, jolle tuhoisien suhteiden psykologialla on itse asiassa selitys. On kuin käsikirjoittajat olisivat käyneet kiintymyssuhdeteorian kurssin ja tehneet siitä tv-sarjan. Lucyn ja Stephenin dynamiikka on niin taitavasti rakennettu, että se herättää meissä kaikissa jotain alkeellista.
- Se vuoristorata on suunniteltu aiheuttamaan riippuvuutta: Aivan kuten oikeissa myrkyllisissä suhteissa, Stephen vuorottelee intensiivistä lämpöä jäätävän etäisyyden kanssa. Kun hän viimein antaa Lucylle pienen palan rakkautta hiljaisuuden päivien jälkeen, aivoissamme – ja tämän aivoissa – vapautuu dopamiinia. Meistä tulee kirjaimellisesti riippuvaisia odottamaan seuraavaa “ylämäkeä”.
- Kukaan ei ole pelkkä uhri tai tekijä: Sen, mikä tekee sarjasta niin tuskallisen hyvän, on se, että näemme Lucyn omat tuhoisat käytösmallit. Näemme hänen valehtelevan, manipuloivan ja työntävän pois kaikki, jotka yrittävät pelastaa häntä. Tämä ei ole klassinen “hyvät vastaan pahat” -tarina, vaan pelottavan realistinen kuvaus siitä, miten kaksi särkynyttä ihmistä voi muuttaa toistensa haavat aseiksi.
- Nostalgia, joka sattuu: Niille meistä, jotka kävimme yliopistoa 2000-luvun alussa, sarja on kuin aikakoneeseen astumista. Musiikki, vaatteet, se tunne, kun oli nuori ja luuli kaiken olevan elämää ja kuolemaa. Sarja vangitsee sen intensiivisyyden – sen tunteen, että juuri tämä ihminen on koko maailma, vaikka kaikki ympärillä kehottaisivat juoksemaan toiseen suuntaan.
Siksi varmaan palaamme aina uudelleen Tell Me Lies -sarjan pariin. Näemme omat typerät päätöksemme, omat “minäpä muutan hänet” -hetkemme, tai ehkä jonkun toisen, heijastuvina ruudulta. Se on muistutus, varoitus ja joillekin lohduttava ajatus siitä, ettei ollut yksin samankaltaisen asian läpikäymisessä.
Olitpa sitten Lucyn puolella, inhosit Stephenia, tai olet täällä vain draaman takia (ei tuomita, lupaan), niin yksi asia on varma: puheenaihe tulee jatkumaan. Ja minä? Istun valmiina viimeiseen sekuntiin asti Tell Me Lies - Season 2 -kautta, luultavasti tyyny kasvoillani, huutaen telkkarille. Sillä juuri sellainen suhde meillä on tähän sarjaan – siitä on mahdotonta päästää irti, vaikka tietää, ettei se tee hyvää.