Ikedan koulusurmat 24 vuotta jälkeen päin – omaisten sanoma "katkeruudesta" ja "toivosta" muistotilaisuudessa. Muuttuvan turvallisuusbisneksen tulevaisuus.
4. maaliskuuta Osakan Ikedan kaupungissa sijaitsevalle muistopaikalle "Sateenkaaren sillalle" oli saapunut varhaisesta aamusta lähtien paljon ihmisiä. Tuona päivänä 24 vuotta sitten Osakan kasvatusyliopiston Ikedan ala-asteella tapahtui järkyttävä välikohtaus. Ikedan ala-asteen koulusurmiksi kutsutussa tapauksessa, jossa kahdeksan lasta menetti henkensä mielivaltaisesti teräasetta käyttäneen hyökkääjän uhrina, oli järkyttävä vaikutus kaikkiin Japanin kouluihin ja murskasi turvallisuusmyytin.
Tämän vuoden muistotilaisuuteen osallistui noin 300 henkilöä, mukaan lukien omaisia, opettajia ja henkilökuntaa sekä paikallisia asukkaita. He hiljentyivät hetkeksi ja laskivat kukkia. Yksi osallistuneista omaisista, nainen, kertoi hiljaisella äänellä: "24 vuoden jälkeenkin muistan lapseni hymyn kirkkaasti. Tapausta ei saa päästää unohtumaan. Jotta samaa surua ei toistettaisi, meidän on kerrottava siitä eteenpäin." Hänen sanansa koskettivat syvästi läsnäolijoiden sydämiä.
Tämän 24 vuoden aikana Japanin koulujen turvallisuus on muuttunut suuresti. Valvontakameroiden asentamisesta on tullut itsestäänselvyys, ja monissa kouluissa on laadittu porttien lukituskäytännöt ja ohjeistukset epäilyttävien henkilöiden varalle. Alan pitkään turvallisuustoimien parissa työskennelleenä olen kuitenkin huolissani siitä, että "pelkkiä muodollisuuksia olevaa turvallisuutta" nähdään yhä siellä täällä. Ei ole harvinaista, että kamera on kyllä asennettu, mutta tallennustoiminto ei ole käytössä, tai ohjeet ovat olemassa, mutta käytännön harjoitukset puuttuvat.
Tässä muistotilaisuudessa omaiset toivat uudelleen esiin vaatimuksensa, jotka koskivat "mielenterveyshoidon vahvistamista" ja "koko yhteisön lasten turvaksi luotavien rakenteiden kehittämistä". Tuolloin pienistä lapsistaan on nyt tullut aikuisia, ja he elävät kamppaillen omien traumojensa kanssa. Lisäksi on noussut esiin ongelma, että monet tapausta kokeneet opettajat ovat jo poistuneet kentältä, ja muistojen välittäminen on käynyt vaikeaksi.
Omaisten vetoava "älkää unohtako" – 24. vuoden viesti
Muistotilaisuudessa useat omaiset saivat äänensä kuuluviin. Heidän sanoistaan tiivistyi seuraavia toiveita.
- Tapauksen unohtumisen estäminen: "Ajan myötä tunnemme yhteiskunnan kiinnostuksen hiipuvan. Emme me unohda, mutta haasteena on, miten se välitetään seuraavalle sukupolvelle."
- Turvallisuustoimien jatkuva kehittäminen: "Toivomme, että silloisista opetuksista ammentaen luodaan kouluympäristö, joka pystyy vastaamaan myös uusiin uhkiin."
- Näkymättömien haavojen huomioiminen: "Niiden opettajien lisääntyessä, jotka eivät tiedä tapahtuneesta, on tärkeää, että on aikuisia, jotka kykenevät havaitsemaan pienetkin muutokset lapsissa."
Nämä äänet valaisevat aluetta, jota ei voida ratkaista pelkästään turvallisuuslaitteiden lisäämisellä. Toisin sanoen, samanaikaisesti laitteiston (hardware) kehittämisen kanssa, suureksi teemaksi nousee se, miten paikataan pehmeän puolen (henkilöstön koulutus, yhteisö, mielenterveystuki) haavoittuvuuksia.
"Turvallisuuteen" liittyvät liiketoimintamahdollisuudet – 24. vuoden markkinamuutos
Tämän 24 vuoden aikana kouluturvallisuuteen liittyvät markkinat ovat varmasti laajentuneet. Laitteistojen, kuten valvontakameroiden, älykorttiporttien ja hätäilmoitusjärjestelmien, kysyntä on vakaata. Huomioni kiinnittyy kuitenkin tämän jälkeen nousevien uusien liiketoimintojen liikehdintään.
Ensinnäkin mielenterveyshoitoala. Tapauksen trauma heijastuu pitkäaikaisesti paitsi omaisiin, myös paikallisiin asukkaisiin ja silloisiin pelastushenkilöstön jäseniin. Yrityksille suunnattuja mielenterveyspalveluja on lukuisia, mutta nimenomaan "katastrofistressiin" erikoistuneita neuvonta- ja koulutusohjelmia on vielä aivan liian vähän. Tämä on erittäin erikoistunut markkinarako, jolla on suuri kasvupotentiaali.
Toiseksi, paikallista valvontaa tukeva teknologia. Rikoksentorjuntaan osallistuvien vapaaehtoisten ikääntyessä, paikallisen "silmän" korvaavien IT-ratkaisujen, kuten tekoälyä hyödyntävien valvontakameroiden tai paikkatietojen jakamissovellusten, kysyntä kasvaa. Esimerkiksi palvelut, jotka ilmoittavat reaaliajassa vanhemmille lasten turvallisuudesta koulumatkoilla, ovat jo käytössä monissa kunnissa, mutta uusien lisäarvoa tuovien ominaisuuksien, kuten kehittyneempien riskien ennustejärjestelmien, kehittämiselle on runsaasti tilaa.
Lisäksi on liiketoimintamalleja, jotka pyrkivät kaupallistamaan "muiston välittämisen". Ajatus on digitoida tapauksen tallenteet arkistoksi ja tarjota niitä opetusmateriaaliksi kouluille. Tai ideat, kuten "muistomatkailu", jossa muistopaikan ylläpito yhdistetään paikallisen alueen elävöittämiseen. Koska nämä ovat luonteeltaan julkisia, avainasemassa on yhteistyö hallinnon kanssa ja lahjoituskulttuurin vaaliminen, mutta ne ovat harkitsemisen arvoisia tapoja välittää historiaa kestävällä tavalla.
Itsestään selvää on, että tällaisia liiketoimia kehitettäessä tärkeintä on "arvokkuuden" ja "voiton" välinen tasapaino. Tapauksen hyödyntäminen pelkkänä markkinointimateriaalina ei ole missään nimessä sallittua. Olen vakuuttunut siitä, että palvelun rakentaminen aidosti yhteiskuntaa hyödyttäväksi samalla, kun saadaan omaisten ja paikallisyhteisön ymmärrys, on ehdoton edellytys pitkän aikavälin menestykselle tällä alalla.
Muuttuva maisema, muuttumaton lupaus
Muistotilaisuuden päätyttyä ja osallistujien poistuttua "Sateenkaaren sillalle" tuotiin yhä lakkaamatta kukkakimppuja. 24 vuoden takainen näky ei ole koskaan haalistunut, vaan se on ikuistunut osaksi tämän kaupungin maisemaa.
Turvallisuuden muoto muuttuu ajan myötä. Kuitenkin lupaus "ei koskaan enää samaa tragediaa" on muuttumaton asia, joka tulee periä koko yhteiskunnan voimin. Tämän lupauksen toteuttamisen prosessissa odottaa monia haasteita, joihin tarvitaan julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä. Se, mitä meistä jokainen voi tehdä, jotta tapaus ei jäisi "menneisyyteen" – eikö juuri tämän kysymyksen jatkuva esittäminen ole todellisen turvallisuusbisneksen lähtökohta?