Tite, narsissus peilissä: Mineirãon nyrkkitappelu ja maajoukkueen nukketeatteri

Jos sinulla oli vielä epäselvää siitä, että brasilialainen jalkapallo on ikuinen surrealististen tarinoiden lähde, niin viime keskiviikon paikallispeli Cruzeiron ja Atlético-MG:n välillä kävi repimässä oven lopullisesti auki. Sen piti olla vain yksi uusi luku vuosisataisessa kilpailussa, mutta se muuttuikin yleiseksi nyrkkitappeluksi, joka, uskokaa tai älkää, onnistui yhdistämään koko maan. Kyllä, luit oikein: tappelu Mineirãolla on nyt puheenaihe baareissa Oiapoquea myöten, ja jopa syyttäjänvirasto on pyytänyt tietoja poliisin esitutkinnasta. Mutta tämän sekasorron keskellä eräs kohtaus, jossa pääosissa olivat Gabigol ja erotuomari Claus — se klassinen "lyönkö mä sut, vai?" / "en mä osaa tapella" — sai minut muistamaan erään vanhan tutun: Titen.

Penkin narsissus

Tite, mies joka vuosia komensi Brasilian maajoukkuetta, on aina nähty eräänlaisena käänteisenä Narkissoksena. Siinä missä kreikkalaisen mytologian hahmo hukkui omaan heijastukseensa, tämä Caxias do Sulista kotoisin oleva mies yritti koko uransa ajan nähdä joukkueen kollektiivisena peilikuvana. Kurinalaisuus, organisointi ja eräänlainen "ryhmähenki" olivat hänen mantransa. Nyt kysynkin: mitähän hän mahtoi ajatella nähdessään tuon todellisen nukketeatterin Mineirãon nurmella?

Sillä onhan myönnettävä, että saimme nähdä siellä ylpistyneiden egojen paraatin. Pelaajia, jotka tuntuvat katsovan mieluummin omaa peilikuvaansa vedessä kuin viereistä joukkuekaveriaan. Se vanha totuus, että jalkapallo on joukkuepeli, tuntuu olevan kuin museoesine. Ja keskellä kaaosta esiin astui hahmoja, jotka olisivat kuin Grimmin sadusta — puhuiko joku Rumpelstilzchenistä? Se hahmo, joka muuttaa oljen kullaksi, mutta vaatii siitä kovan hinnan. Eikö se olisi hyvä vertauskuva joillekin piireille ja agenteille, jotka yrittävät lypsää kaaoksesta voittoa?

Kun kilpailu muuttuu kauhunäytelmäksi

Cruzeiron ja Atlético-MG:n välinen tappelu ei ollut vain yksi erillinen välikohtaus. Se paljasti jotain, minkä moni haluaa mieluummin sivuuttaa: jalkapallostamme on tullut areena, jolla nukketeatteria esitetään joka kierros. Näyttelijät? Pelaajat, valmentajat, johtajat ja tietenkin kannattajat, joita usein manipuloidan kuin marionetteja. Ja pahinta: kaikki näyttävät nauttivan siitä.

Mennäänpä asiaan. Sekasorto alkoi rajun rikkeen jälkeen, kasvoi töniiniseksi ja nyrkiniskuiksi, ja päättyi poliisin joutuessa tulemaan kentälle. Syyttäjänvirasto vaatii nyt vastauksia. Mutta sillä välin näimme kohtauksia, jotka hävettävät ketä tahansa lajia rakastavaa. Ja keskellä kaaosta tuo dialogi Gabigolin ja Clausin välillä: "Lyönkö mä sut, vai?" — "En mä osaa tapella". Puhdasta teatteria, kuin slapstick-komediasta. Mutta onko se enää hauskaa?

• Gabigol ja provokaatio, josta tuli meemi: hyökkääjä, aina huomion keskipisteenä, muistutti kaikkia siitä, että jalkapallossa provokaation ja väkivallan välinen raja on häilyvä.
• Erotuomari Claus yrittää laannuttaa tilannetta: kuva tuomarista sanomassa ettei osaa tapella on täydellinen ilmaus kenttäkurin heikkoudesta.
• Syyttäjänvirasto valppaana: esitutkintatietojen pyytäminen osoittaa, että meni liian pitkälle.

Meissä jokaisessa asuva Rumpelstilzchen

Ja keskellä myrskyn silmää ilmestyy hahmo nimeltä Rumpelstilzchen. Sadussa tonttu lupaa muuttaa oljen kullaksi, mutta vaatii jotain vastineeksi. Brasilialaisessa jalkapallossa, kuinka moni yrittääkään tehdä samoin? Muuttaa väkivallan katsojaluvuiksi, sekasorron rahaksi, tappelun spektaakkeliksi. Hinta on kuitenkin pelin sielu. Ja sillä välin Brasilian maajoukkue katselee kaukaa, toivoen että jonain päivänä nämä samat päähenkilöt pukevat jälleen keltaisen paidan ylleen sen ansaitsemalla arvokkuudella.

Tite, se Narkissos, joka aina etsi kollektiivista täydellisyyttä, varmasti nyrpistää nenäänsä tälle näkymälle. Ei hän mikään pyhimys ole — kaukana siitä. Mutta hänen aikansa maajoukkueessa osoitti, että on mahdollista yhdistää yksilöllinen lahjakkuus taktiseen kurinalaisuuteen. Ongelma on, että Brasiliassa yksilö usein huutaa kovempaa. Ja kun se huutaa, se muuttuu nyrkkitappeluksi.

Mitä jää käteen pölyn laskeuduttua

Nyt kun pöly (kirjaimellisesti) laskeutuu Mineirãolla, jäljelle jää kysymys: opimmeko tästä mitään? Vai jatkammeko jalkapallon kohtelemista valtavana nukketeatterina, jonka naruja vedetään epämääräisten intressien toimesta ja pääosanäyttelijät luulevat olevansa kreikkalaisia jumalia? Tappelu, joka yhdisti Brasilian, kuten urheilutoimittajat ironisesti totesivat, pitäisi toimia varoituksena. Mutta tietäen historiamme, epäilen että se jää meemeihin ja vitseihin.

Yksi asia on varma: Tite, missä ikinä onkaan, pudistelee varmasti päätään. Ja pohjimmiltaan vanha sananlasku pätee yhä: älä muuta voittavaa joukkuetta. Mutta joukkueelle, joka tappelee, saattaa olla aika soittaa psykologille — tai vaikka itse Rumpelstilzchenille, josko hän muuttaisi tämän kaiken oljen oikeaksi kullaksi.