Harald Hendenin viimeinen kuva: Valokuvaajan sielunmessu, joka pysäyttää

Jos luulee tietävänsä Harald Hendenin tarinan, on luultavasti nähnyt vain pinnan. Se pinta on toki upea: vuosikymmenten ajan hän oli se hiljainen tarkkailija, joka kuvasi Suomen ja Lapin erämaita sellaisella syvällä hiljaisuudella, että ne tuntuivat hengittävän. Mutta nyt, kun viimeiset filminrullat on kehitetty ja erään tuotantoyhtiön esittämä dokumentti on laskeutunut katsojien sieluun, ymmärtää, että Harald Bjarne Hendenin elämäntyö oli paljon muutakin kuin postikorttimaista luontoa.

Dokumentti, jota nyt jokainen pohjoisen valon perään haikaileva on käynyt katsomassa, on nimittäin paljon enemmän kuin elämäkerta. Se on Harald Hendenin sielunmessu. Ja se on tehty niin kunnioittavasti, että se laittaa oman elämän perspektiiviin. En ole koskaan nähnyt suomalaisen luontodokumentin käyvän näin henkilökohtaiseksi. Siinä se on: mies, kamera ja se loputon kaiho sellaista kohti, mikä ei koskaan oikein pysähdy.

Moni meistä muistaa Harald Hendenin siitä ikonisesta kuvasta, jossa aamunkoitto halkoo tunturin. Mutta tässä dokumentissa nähdään se toinen puoli. Se, jossa valokuvaaja ei enää ole tarkkailija, vaan osa sitä ohikiitävää aikaa. Kuvausmatkojen välissä on aina se paluu arkeen, se kehon rasitus, ja se – miten sen nyt sanoisi – melankolia, joka on varmasti jokaisen aidon luovaajan kumppani. Tässä tapauksessa se ei ole raskasta, se on lämmintä. Juuri siksi se osuu niin kovaa.

Miksi juuri nyt on aika puhua Harald Hendenistä?

Nyt kun vuosi alkaa olla sykkeessä, on helppo unohtaa se, mikä oikeasti pysäyttää. Meille suomalaisille Harald Henden on ollut aina siellä – taustalla, kirjahyllyn tietokirjojen sivuilla, joulukalenterin maisemissa. Mutta tämä dokumentti tulee siinä kohtaa, kun hän itse on siirtynyt sivuun. Se ei ole mikään surumielinen jäähyväisparaati, vaan pikemminkin kutsu.

Dokumentin tekijät ovat onnistuneet jättämään kameran pois päältä silloin, kun se pitääkin jättää pois. Sieltä nousee esiin se inhimillinen puoli, jota somekuvien takaa ei löydy. Siinä Harald Bjarne Henden ei ole julkkis, vaan se tyyppi, joka tietää, missä kohtaa polkua kasvaa paras känkkä.

Kolme asiaa, jotka jäivät mieleen dokumentista

• Luonto ei ollut työ, se oli koti. Harald ei koskaan puhunut "kuvausprojekteista" vaan retkistä. Se ero on koko maailman ero.
• Ääni on puolet tunnelmasta. Dokumentin äänisuunnittelu on jotain niin puhdasta, että kuulee jään narskuvan saappaiden alla. Siinä vaiheessa unohtaa, että istuu sohvalla.
• Hän osasi odottaa. Harald Hendenin kuuluisin oppi: ei voi luontoa kiirehtiä. Se sama kärsivällisyys heijastuu koko elämäntarinaan. Hän odotti sitä oikeaa valoa, mutta myös sitä oikeaa hetkeä elämässä.

On jotain kaunista siinä, miten suomalainen kulttuuri käsittelee loppua. Emme pidä juhlia, pidämme hiljaisia hetkiä. Harald Henden antoi meille kuvina ne hiljaiset hetket, ja nyt dokumentti antaa meille tarinan niiden takaa. Se on kuin kädenpuristus ajassa: katsoja ja valokuvaaja kohtaavat siinä yhteisessä hiljaisuudessa, jonka vain pohjoisen luonto voi tarjota.

Jos kaipaat jotain oikeaa tähän viikkoon, suosittelen kaivamaan esiin sen vanhan Henden-kirjan, laittamaan dokumentin pyörimään ja antamaan ajan kulua. Sieltä löytyy se ydin: se, että maisemat ovat hienoja, mutta niiden kautta näkyvä sielu on se, mikä jää. Ja Harald Hendenin sielu, se loistaa sieltä läpi kuin keskitalven aurinko.