Eutanasia Suomessa: Vaikea Valo, passiivinen eutanasia ja lopettamisen todellisuus

Kun puhutaan eutanasiasta, moni kuvittelee kaukaisia maita, Sveitsin klinikoita tai hämäriä yhdistyksiä, kuten Club eutanasia. Mutta totuus on, että tämä keskustelu käydään nyt täällä Suomessa, ja se koskettaa meitä kaikkia paljon läheisemmin kuin uskommekaan. Istun usein kahvipöydässä ystävien kanssa, ja aina kun puheeksi nousee passiivinen eutanasia tai rakkaasta luopuminen, huomaan, miten raskas aihe on. Se ei ole mikään teoreettinen pohdinta – se on se hetki, kun joutuu katsomaan sairaan läheisen silmiin ja tietämään, että kipu on liian suuri.

Tapaus 25-vuotiaasta naisesta on jäänyt mieleen. Hän päätti hakeutua eutanasiaan, ja taustalla ei ollut vain fyysistä sairautta vaan pitkäaikaiset mielenterveysongelmat, jotka tekivät elämästä sietämätöntä. Se rikkoi perinteisen käsityksen siitä, kuka saa valita lopettaminen – eli oman elämänsä päättämisen – keinoksi. Kyse ei ollut vanhuksesta, joka on kyllästynyt elämään, vaan nuoresta naisesta, joka oli taistellut vuosia Difficult Light -nimisessä tunnelissa, josta ei meinannut löytää ulospääsyä.

Tällä hetkellä tilanne on monella tapaa epäselvä. Suomessa aktiivinen eutanasia on edelleen kiellettyä, mutta passiivinen eutanasia – eli hoidon lopettaminen, kun se ei enää tuota tuloksia – on arkipäivää jokaisella saattohoito-osastolla. Siinä ei ole kyse mistään moraalisesta ongelmasta vaan inhimillisyydestä. Kukaan lääkäri ei halua pitää potilasta hengissä koneilla, jos ainoa mitä se tuottaa, on kärsimystä.

Olen seurannut tätä debattia nyt pitkään, ja mielestäni keskiössä on kolme asiaa, jotka jokaisen pitäisi ymmärtää:

• Itse päätös vs. yhteiskunnan tahto: Kuka oikeasti saa päättää? Laki vai se, joka makaa sairaalapedillä?
• Mielenterveys osana kokonaisuutta: Tuo 25-vuotiaan tapaus osoitti, että mielenterveys on yhtä lailla elämänlaadun perusta kuin fyysinen terveys. Jos mieli on rikki, onko eutanasia silloin oikeutettua?
• Kulttuurinen hiljaisuus: Me suomalaiset emme puhu kuolemasta. Me sanotaan "nukkui pois", vältellään sanaa lopettaminen, vaikka se on monelle juuri se konkreettinen asia, jota joudutaan miettimään.

Jos vertaa tilannetta vaikka Alankomaihin tai Belgiaan, huomaa, että siellä keskustelu on paljon avoimempaa. Siellä on jo vuosia puhuttu siitä, miten eutanasia voi olla ratkaisu myös vaikean masennuksen tai dementian kohdalla. Meillä taas keskustelu tuntuu jäävän usein "poliittisesti vaikeaksi" tai "liian araksi". Jotenkin tuntuu, että meillä jokaisella on kaapissa joku, joka on kärsinyt hiljaa, koska emme uskalla kysyä: "Mitä sinä haluaisit tehdä, jos et enää jaksa?"

Vaikka laki ei ole vielä muuttumassa, asenteet ovat kyllä liikkeessä. Ihmiset eivät enää hyväksy sitä, että passiivinen eutanasia on ok, mutta aktiivinen apu on rikos. Kukaan ei halua, että rakkaansa joutuu matkustamaan ulkomaille tai puhumaan Club eutanasian kaltaisten tahojen kanssa salaa, koska kotimaassa ei ole vaihtoehtoja. Kyse on viime kädessä siitä, millaista loppua me haluamme tarjota toisillemme.

Näissä tunnelmissa on hyvä muistaa, että vaikka termi Difficult Light kuulostaa runolliselta, se on monelle perheelle todellisuutta. Se on se aika, kun päivä toisensa jälkeen valo ei tunnu koskaan nousevan. Jos keskustelu eutanasian laillistamisesta tekee jotain, niin se ainakin pakottaa meidät avaamaan nuo verhot ja puhumaan siitä, mitä me oikeasti arvostamme.