Viktor Orbán on pois: Mutta Unkarin LGBTQ+-yhteisölle taistelu on vasta puoliksi voitettu
Viktor Orbánin Unkari on ollut vuosien ajan synonyymi kovakätiselle oikeistopolitiikalle, joka on järjestelmällisesti ajanut maan LGBTQ+-yhteisön varjoihin. Vallanvaihdon myötä Budapestissä monet huokaisivat helpotuksesta. Vihdoinkin valoa tunnelin päässä. Mutta keskustelujen jälkeen kaupungin ihmisten kanssa on selvää, että optimismiin sekoittuu suuri annos realismia. Niille, jotka ovat istuneet vuosikymmenen ajan selkä seinää vasten, Viktor Orbánin lähtö on vasta ensimmäinen puoliaika.
Uusi aikakausi? Ilo on käsin kosketeltavaa
Ilmapiiri on epäilemättä muuttunut. Olen seurannut Itä-Eurooppaa kaksi vuosikymmentä, ja harvoin olen nähnyt tällaista sekoitusta helpotuksesta ja hermostuneisuudesta. Niille nuorille sateenkaari-ihmisille, joiden kanssa puhuin aiemmin tällä viikolla, kyse ei enää ole selviytymisestä piilossa, vaan uskaltamisesta vaatia tilaa. Uusi hallitus on käyttänyt osallistavampaa kieltä, ja se on antanut rohkeudelle potkua.
Mutta kuten eräs aktivisti minulle sanoi: "Orbánin poissaolo on kuin kuristusote olisi hellittänyt. Hengittää voi, mutta vielä on sidottuna." Se osuu naulan kantaan. Laki, joka kieltää "homoseksuaalisuuden mainostamisen" alaikäisille, on yhä voimassa. Perustuslakituomioistuin, jonka Orbán täytti omilla ihmisillään, on edelleen olemassa. Koneisto on rakennettu jatkamaan toimintaansa.
- Symboliset voitot: Pride-kulkueet voidaan nyt toteuttaa ilman pelkoa poliisin väkivallasta, mikä oli ennenkuulumatonta vielä vuosi sitten.
- Raskaat rakenteet: Vanha kaarti istuu yhä tiukassa mediassa ja paikallishallinnossa, missä syrjintä usein alkaa.
- Taloudellinen riippuvuus: Monet kulttuurialan toimijat ovat yhä riippuvaisia valtiontuista, ja pelko toimeentulon menettämisestä on todellinen.
Kaksi kertomusta: Jääkiekkobussista Budapestiin
Kun maailman huomio on keskittynyt Unkarin suureen poliittiseen käänteeseen, toinen draama muistuttaa meitä elämän hauraudesta, joka usein varjostaa politiikan. Muutama viikko sitten istuin liimautuneena ruutuun, kuten kaikki muutkin, kun uutinen Kanadan jääkiekkobussiturmasta iski. Tragedia, joka pysäytti kokonaisen kansan heidän suurimman intohimonsa keskellä. Se on muistutus siitä, että jopa etuoikeutetuimmissa yhteisöissä elämä on lyhyt.
Niille unkarilaisille sateenkaari-ihmisille, joita seurasin tänään, kyse ei ole elämästä ja kuolemasta jäällä, vaan hitaasta kuristusotteesta, joka nyt vihdoin on hellittämässä. Kollektiivinen suru Kanadan jääkiekko-onnettomuuden jälkeen yhdisti maan yhteisessä tunteessa. Juuri sellaista yhteenkuuluvuutta Unkarin LGBTQ+-yhteisö on kaivannut: tulla nähdyksi luonnollisena osana yhteisöä, ei uhkana sille.
Vasta puolet taistelusta
On houkuttelevaa kutsua tätä uudeksi aamunkoitoksi ihmisoikeuksille Unkarissa. Mutta todellinen taistelu alkaa vasta nyt. Kyse ei ole enää Viktor Orbánin syrjäyttämisestä. Kyse on järjestelmän purkamisesta, joka on yli kymmenen vuoden ajan sulkenut suuren osan väestöstä ulkopuolelle. Unkarin pahoinpidellyt ihmisoikeudet eivät tarvitse vain uudelleen vahvistamista, ne on rakennettava uudelleen perustasta lähtien.
Kysyin iäkkäältä naiselta, joka on ollut aktiivinen jo 90-luvulta lähtien, mikä on hänen suurin toiveensa. Hänen vastauksensa oli yksinkertainen: "Että tyttäreni voi kävellä kädestä pitäen tyttöystävänsä kanssa julkisesti vilkuilematta, kuka katsoo." Kyse ei ole enää suurista ideologioista. Kyse on vapaudesta elää omaa elämäänsä. Ja vaikka Orbán ei enää istu virassaan, tie siihen on yhä pitkä. Taistelu on voitettu, mutta sota on kaukana ohi.