Rachel Zegler puhuu 'innovatiivisesta' Evitan parvekekohtauksesta ja siitä, miksi Nälkäpeli-sarja on aina hänelle rakas

Jos olet ollut viime aikoina lähelläkään Lontoon West Endiä, et ole voinut välttyä hulinalta. Kyse ei ole pelkästään tavallisesta teatteriyleisöstä. Siellä on uudenlaista energiaa, sähköisyyttä, ja se kaikki tuntuu kiertävän yhden nimen ympärillä: Rachel Zegler. Tähti on tehnyt virallisen Lontoo-debyyttinsä Eva Perónin ikonisessa roolissa Evita-musikaalissa, ja voin kertoa, että se on kaikkea, mitä toivoimme ja paljon enemmän. Puhe ei kuitenkaan koske vain teatterin sisäpuolista esitystä, vaan sitä, mitä tapahtui aivan sen ulkopuolella.

Olen seurannut teatteria näillä saarilla tarpeeksi kauan tietääkseni, milloin hetki jää historiaan, ja hänen hiljattainen parveke-esiintymisensä oli juuri sellainen. Ensimmäistä kertaa tämän produktiohistorian aikana väkijoukkoja kokoontui Rachel Zeglerin parveke-esiintymisen äärelle tavalla, joka tuntui vähemmän ennalta sovitulta kohtaukselta ja enemmän aidolta, spontaanilta juhlalta. Sellaista tapahtuu, kun esiintyjä uppoutuu rooliin niin syvälle, että neljäs seinä vain katoaa. Hän astui ulos sille ikoniselle parvekkeelle, ja koko jalkakäytävältä tuntui kuuluvan yhteinen henkäys. Teatteriväen mukaan hän kutsui sitä kulissien takana "uskomattoman hienoksi ja innovatiiviseksi" – ja aivan oikein. Se on tuore ote klassiseen kohtaukseen, mutta myös osoitus hänen puhtaasta tähti-iloostaan.

Tämä ei tietenkään ole hänen ensimmäinen kertansa valtavien, valmiiksi intohimoisten fanikuntien kanssa. Jokainen, joka on seurannut hänen uraansa, tietää, etteivät kulttuuri-ilmiöt ole hänelle vieraita. Ennen kuin hän valloitti West Endin, hän oli jo vuosisadan suurimpiin elokuvasarjoihin kuuluvan esiosan johtotähti. Muistan yhä sen hulinan, kun Nälkäpeli: Laulava linnun ja käärmeen balladi ilmestyi. Hänen suorituksensa Lucy Gray Bairdina ei ollut vain hyvä; se oli ilmestys. Ja jos olet minun kaltaiseni, Nälkäpeli: Laulava linnun ja käärmeen balladi (elokuvan soundtrack) on edelleen kovalla soitolla. Kappaleet, kuten "The Hanging Tree", saivat hänen käsittelyssään aivan uuden elämän.

On hassua, että tavallaan hän toimii siltana kahden hyvin erilaisen maailman välillä. Toisaalla on Panemin dystooppinen raakuus, johon hänellä nyt on yhteys – älkäämme unohtako, että hän on osa laajempaa universumia, johon kuuluvat myös elokuvat kuten Nälkäpeli – Matkijanärhi, osa 1: Deluxe Edition, jonka ääreen fanit palaavat yhä sen intensiivisyyden vuoksi. Toisaalla on 1900-luvun puolivälin Argentiinan glamour ja historiallinen painolasti. Mutta Zegler saa kaiken tuntumaan yhteenkuuluvalta. Kyse on lopulta tarinankerronnasta, hahmosta, joka käyttää esiintymistä aseena, kilpenä tai tapana innostaa.

Lontoon West End -debyytissään hän ei vain laula lauluja; hän elää Eva Perónin kunnianhimoa ja tragediaa hämmästyttävän modernilla tavalla. Kuulemma hän istui hiljattain alas Claudia Winklemanin kanssa, ja he kävivät loistavan keskustelun paineesta tarttua tällaiseen legendaariseen rooliin. On yksi asia katsoa häntä valkokankaalta, mutta nähdä hänet livenä, tavoittamassa nuo nuotit ja hallitsemassa lavan? Se on aivan eri luokkaa. Ja hän käsittelee sitä kaikkea kypsyyttä huokuen, joka on ikäisiään kauempana.

Kerron, miksi uskon juuri tämän West Endin hetken olevan puheenaihe vielä vuosien päästä:

• Parveke-kohtaus: Siitä on itsessään tullut matkakohde. Ihmiset eivät osta lippuja vain esitykseen; he toivovat näkevänsä ne taianomaiset minuutit teatterin ulkopuolella. Se on muuttanut teatterihetken koko kaupunkia yhdistäväksi kokemukseksi.
• Hänen äänensä: Tottahan toki, tiesimme että hän osaa laulaa. Mutta voima ja tunnemaisema, jota hän tässä produktiossa esittelee, ovat aivan omalla tasollaan. Sellaista ääntä kuunnellessa ymmärtää, miksi Andrew Lloyd Webber oli niin innokas saamaan hänet mukaan.
• Fanikuntien kohtaaminen: Nälkäpeli-fanit sekoittuvat perinteiseen teatteriyleisöön. Tämä luo nuorempaa, äänekkäämpää ja intohimoisempaa yleisöä kuin West Endissä yleensä, ja sitä on mahtava nähdä.

Rakastuitpa hänen ääneensä Panemin areenalla tai löysit hänet ensi kertaa Lontoon sydämessä, ei voi kieltää, että olemme todistamassa huippulahjakkuutta parhaassa vireessään. Jos sinulla on tilaisuus nähdä hänet Evitassa, tai vaikka vain sattumalta olet lähellä teatteria, kun parvekkeen ovet aukeavat, tee itsellesi palvelus ja pysähdy. Kyse on yhdestä niistä harvoista hetkistä, jolloin hype on oikeasti, todella aitoa.