Hautausmaaksi muuttunut kerrostalo: Harkovan kronikka

Tiedätkö sen tunteen, kun kävelen ohi vanhan kerrostalon omalla asuinalueellasi? Sellaisen, jossa on haalistuneet tiilet, paloportit siksakkina seinällä ja kolmannesta kerroksesta kantautuu tuoksu jonkun tekemästä päivällisestä? Se on vain tiiltä ja laastia, eikö totta? Mutta se on myös tuhat pientä elämää päällekkäin. Paikka, jossa ihmiset rakastuvat, riitelevät vuokrasta, kasvattavat lapsia ja haaveilevat seuraavasta perjantaista. Se on sellainen paikka, jonka tietyn ikäpolvi näkee heti mielessään, kun joku mainitsee Frendit-kerrostalon – sen lämpimän, hieman kaoottisen nuoruuden ja naurun keskuksen New Yorkin Greenwich Villagessa. Eilen mieleeni iskostui aivan toisenlainen kuva.

Olen asunut tässä kaupungissa – Harkovassa – tarpeeksi kauan tunnistaakseni normaalin aamun äänet. Raitiovaunun kolinan, mummelien laahustuksen torille, ensimmäiset huudot koulun pihalta. Mutta lauantai ei ollut normaali. Juuri aamunkoiton jälkeen isku repäisi läpi asuinkadun kaupungin laidalla. Hän ei nähnyt sitä tulevan – sitä ajattelin koko ajan nähdessäni rauniot. Kukaan heistä ei nähnyt. Hetken havahtuu unesta, napisten naapurin koirasta tai suunnitellen puistoretkeä lasten kanssa. Seuraavassa hetkessä maailma romahtaa.

Luvut, kuten aina, ovat karun yksinkertaisia ja karun inhimillisiä: seitsemän kuollutta, heistä kaksi lasta. Kymmenen haavoittunutta kiidätettiin sairaaloihin, jotka ovat jo valmiiksi ylirasittuneita. Koko maassa seurasi ilmavaroitus, tuttu sireenin ulina, josta on tullut tämän maan synkkä ääniraita. Mutta luvut eivät kerro syntymäpäivälahjasta, joka on edelleen käärittynä raunioissa, tai kahvipannusta, josta ei koskaan kaadettu kahvia. Ne eivät kerro sitä seuraavasta hiljaisuudesta, joka on äänekkäämpi kuin mikään räjähdys.

Ja tiedätkö mikä tässä eniten kouraisee? Missä tahansa muussa yhteydessä puhumme kerrostalon kirjoittamattomista säännöistä – niistä hiljaisista sopimuksista, joiden ansiosta voimme asua päällekkäin. Ei kovaa musiikkia kymmenen jälkeen. Vie roskat. Tervehdi toisen kerroksen rouva Gorenkoa. Jotkut kutsuvat tätä naapuruussäännöiksi, siksi perustavanlaatuiseksi yhteiskuntasopimukseksi, joka estää yhteisöä ajautumasta kaaokseen. Se on pieniä asioita, kohteliaisuutta, naapurin huomioimista. Mutta mitä sääntökirjaa luet, kun puolen tonnin pommi puhkaisee katon? Siihen ei ole lukua. Se yhteiskuntasopimus repeytyy samalla tavalla kuin betonikin.

Kävelin tänään iltapäivällä sen läpi, mitä pihasta oli jäljellä. Lapsen kenkä, omituisen puhdas, lojunut vääntyneen polkupyöränrungon vieressä. Talon etuseinää ei enää ollut. Asuntoihin näki suoraan kuin nukkekoteihin: keittiö, jossa kupit olivat vielä telineessä, makuuhuone kukallisella täkkipäällä, olohuone, jossa perhe oli luultavasti katsonut televisiota viime yönä. Se olisi voinut olla mikä tahansa kerrostalo missä tahansa. Se olisi voinut olla Frendit-kerrostalo, jos tragedialla olisi ollut toinen osoite. Nauru on poissa. Jäljellä on enää tuulen vihellys särkyneiden palkkien läpi.

Ihmiset kyselevät minulta jatkuvasti: "Miksi?" Miksi juuri tämä talo? Miksi juuri nämä ihmiset? Minulla ei ole vastausta. Olen tehnyt tätä työtä tarpeeksi kauan tietääkseni, ettei sellaista ole, joka kävisi järkeen. Mitä minä tiedän, on että eloonjääneet tekevät jo sitä, mihin ihmiset täällä parhaiten kykenevät: he keräävät palasia. Naapurit majoittavat naapureitaan. He jakavat sen vähän, mitä heillä on. Suurten sääntöjen puuttuessa he turvautuvat kaikkein vanhimpaan: pidä huolta omistasi.

Joten kun ajattelet tänä iltana kerrostaloa, älä ajattele pelkkää paikkaa. Ajattele niiden ihmisten elämiä seinien sisällä. Koska ne seinät, ne eivät ole pelkkää tiiltä. Ne on tehty muistoista, riidoista, hiljaisista sunnuntaista. Ja kun ne ovat poissa, ne ovat poissa. Ihan noin vain. Hän ei nähnyt sitä tulevan. Hän ei nähnyt sitä tulevan. Eivätkä nähneet nekään kaksi lasta, jotka halusivat vain leikkiä.

Ihmisyyden hinta yhdessä kuvassa

Ne pienet, musertavat yksityiskohdat jäävät mieleen. Tässä mitä näemme paikan päällä:

• 7 vahvistettua kuolonuhria – heistä kaksi lasta, 6- ja 9-vuotiaat, jotka kaivettiin raunioista lauantai-iltana.
• 10 sairaalahoidossa – sirpalehaavat ja ruhjevammat; kolme on kriittisessä tilassa.
• Kokonaisia perheitä evakuoitu – rakennuksen ylemmät kerrokset ovat nyt asuinkelvottomia, jättäen ainakin 40 ihmistä kodittomaksi.
• Pelastusryhmät työskentelivät läpi yön – ensimmäiset tunnit vain taskulamppujen ja paljain käsin.

Se on todellisuus. Ei selittelyä. Ei politiikkaa. Vain kerrostalo, joka oli ennen koti, ja on nyt hauta.