Niklas Dyrhaug: – "Olemme lähentyneet lopetettuamme"

On jo jonkin aikaa siitä, kun hänet viimeksi nähtiin starttinumero rinnassa ladulla. Niklas Dyrhaug lopetti huippu-urheilijana muutama vuosi sitten, ja monet yhdistävät hänet edelleen vahvoihin hiihtosuorituksiin. Mutta elämä maajoukkueen jälkeen on tuonut tullessaan jotain aivan muuta kuin suksien voitelua ja väliaikalähtöjä. Aikaa ovat leimanneet dramaattiset käänteet, kova isku omalle terveydelle, ja ennen kaikkea entistä tiiviimpi ystävyys toisen entisen hiihtotähden kanssa.

Taistelu hengestä

Ne, jotka ovat seuranneet Dyrhaugia viime vuosina, tietävät ettei elämä ole ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Hän oli pitkään pelottavan sairas. Tilanne oli vakava, pelottava, ja hän taisteli kuin leijona. Hän taisteli hengestään, aivan kirjaimellisesti. Yhtäkkiä ei enää ollut väliä, kuka hiihti viiskymppistä nopeiten; tärkeintä oli selviytyä päivästä. Raju siirtymä huippu-urheilijasta, jolla on täysi kontrolli omasta kehostaan, potilaaksi järjestelmässä, jossa kroppa petti, oli valtava koettelemus.

Jälkikäteen hän on puhunut avoimesti tästä vaikeasta ajanjaksosta ja siitä, kuinka lähellä loppu todella oli. Se asettaa asiat mittasuhteisiin. Yhtäkkiä elämässä ei olekaan kyse mitaleista ja sijoituksista, vaan hengityksestä ja sydämenlyönneistä. Tuollaisina hetkinä todella oppii tietämään, keitä ystävät ovat ja mikä on mikäkin.

Heikoilla jäillä

Sairauden ja haasteiden jälkeen Dyrhaug on myös selkeästi kertonut, miten hän koki omaa elämäänsä koskeneen mediakohun. Hän on kyseenalaistanut tuotantoyhtiöiden rajoja ja sitä, miten asiat esitettiin. Hän tunsi, ettei hänellä ollut kontrollia ja että se pahensi jo ennestään vaikeaa tilannetta. Se on tärkeä muistutus siitä, että julkisuuden kääntöpuoli voi olla ruma, ja että myrskyn silmässä olevat maksavat usein kovimman hinnan.

On helppo unohtaa, että ihmiset, joita näemme ruudussa tai joista luemme lehdestä, ovat oikeita ihmisiä, joilla on oikeat tunteet. Niklas Dyrhaug on ollut rohkea astuessaan esiin ja sanoittaessaan tämän, ja se on epäilemättä herättänyt vastakaikua monissa, jotka ovat kokeneet saman.

Ystävyys Magnus Moanin kanssa

Keskellä kaikkea tätä vakavaa on kuitenkin kukoistanut myös jotain kaunista. Ystävyys yhdistetyn hiihtäjän Magnus Moanin kanssa. He lopettivat uransa suunnilleen samaan aikaan, ja vasta silloin todellinen ystävyys alkoi kukkia. Aktiiviurheilijoina he olivat usein omilla tahoillaan, omien rutiiniensa ja arkiensa kanssa.

Mutta kun sukset laitettiin naulaan ja paineet hävisivät, he löysivät toisensa uudelleen. Kuten Dyrhaug itse sanoo: "Olemme lähentyneet lopetettuamme." Se on lause, joka kertoo paljon siirtymästä huippu-urheilusta siviilielämään. Yhtäkkiä voi rentoutua, olla oma itsensä ja löytää iloa toistensa seurasta ilman, että kaiken keskiössä on aina suorittaminen.

Heistä on tullut toistensa tukipilareita uudessa ja vieraassa arjessa. Molemmille on ollut hyväksi, että on joku, jonka kanssa jakaa ylä- ja alamäet, joku, joka ymmärtää täysin, mitä on käyty läpi. Kyse on molemminpuolisesta kunnioituksesta ja ymmärryksestä, joka syntyy vain taistelun keskellä olemisesta, ja joka nyt on kehittynyt joksikin paljon syvemmäksi.

Mitä tämä ystävyys sitten käytännössä tarkoittaa? Tässä muutamia asioita, joita he jakavat nyt:

• Rauhaa ja pohdiskelua: Pitkiä kävelyretkiä, joilla he voivat puhua elämästä, ennen ja nyt.
• Yhteisiä projekteja: He ovat keksineet yhdessä tekemistä, sekä ammatillisesti että yksityisesti, mikä pitää heidät kiireisinä ja sitoutuneina.
• Olkapää, johon nojata: Kun arki takkuaa, he tietävät voivansa aina soittaa toisilleen.
• Iloon takaisin löytämistä: He muistuttavat toisiaan siitä, että elämä on muutakin kuin kilpailua ja että saa myös vain nauttia olostaan.

Ei aina löydä latu-uralta ystävää elämälle, mutta Niklas Dyrhaugille ja Magnus Moanille aika uran jälkeen olikin uuden ja hyvän asian alku. Se on muistutus siitä, että jopa rankimpien taistelujen jälkeen voi syntyä vahvoja siteitä ja uutta merkitystä. Ja se on kenties kaikista tärkein voitto.