Motörhead-kitaristi Phil Campbell on kuollut: Viimeinen kuva ystävien seurassa ja muistot rocklegendasta

Siinä hän istuu, yhtä rentona kuin aina, muutaman kaverin ympäröimänä, olut kädessä – sellaisena hänet tunnetaan, sellaisena häntä rakastetaan. Viimeisin kuva Phil Campbellista, joka nousi esiin muutama päivä sitten, näyttää kitaristin rentoutuneena ja hyväntuulisena. Harva osasi aavistaa, että se olisi yksi rockarin viimeisistä hetkistä ystäviensä seurassa. Nyt uutinen on virallinen: Phil Campbell, mies, jolla oli veikeä hymy ja partaveitsenterävät riffit, on kuollut. Rockmaailma suree yhtä autenttisimmista kitaristeista, mitä brittiläinen hard rock on koskaan tuottanut.

Walesista Motörheadiin

Syntyjään Pontypriddistä, Walesista, Campbell löysi musiikin varhain. Hänen suuri lavansa oli kuitenkin vasta vuonna 1984, kun hän liittyi Motörheadiin – yhtyeeseen, joka oli siinä vaiheessa jo legenda. Lemmy Kilmister, se omaperäinen basisti ja laulaja, otti hänet mukaan vahvistamaan rytmikitaraa. Yhdessä silloisen rumpalin, Phil "Philthy Animal" Taylorin, ja myöhemmin Michael Burstonin (tunnetaan paremmin nimellä Würzel) kanssa Campbell muodosti 80-luvun klassisen kokoonpanon. Tämä miehitys – kahdella kitaristilla – loi soundin, joka oli raaempi, massiivisempi ja silti tunnistettavasti Motörheadia.

Aika Würzelin kanssa ja "Another Perfect Dayn" henki

Würzel, joka lähti liian varhain vuonna 2011, ja Phil Campbell – he muodostivat kitaravallin, joka olisi saanut betoniseinätkin murtumaan. Yhdessä he kiersivät maailmaa ja levyttivät albumeja. "Another Perfect Day" (1983) tosin on Campbelliä edeltävältä ajalta, mutta levyn raaka energia – sekoitus punk-asennetta ja heavy metalin voimaa – oli juuri sitä, minkä Campbell myöhemmin toi lavalle viimeisteltynä. Voisi sanoa, että hän otti tämän levyn hengen ja vei sitä eteenpäin omalla, bluespainotteisemmalla otteellaan. Vaikka Another Perfect Day syntyikin ilman häntä, se oli mallina sille aikakaudelle, jota hän oli muovaamassa: teknisesti taitavaa, mutta aina sydän rock 'n' rollin raadollisuudessa.

Hänen soundinsa, hänen perintönsä

Phil Campbell oli enemmän kuin pelkkä "se toinen kitaristi" Lemmyn rinnalla. Hän oli se, joka toi melodiat meteliin. Hänen soolonsa eivät olleet koskaan puhtaita nopeusharjoituksia, vaan niissä oli aina tiettyä lämpöä – kuin vanha bluesmies huutaisi Marshall-vahvistimen läpi. Levyt kuten "Orgasmatron" (1986) ja "Rock 'n' Roll" (1987) kantavat tunnistettavasti hänen kädenjälkeään. Lemmyn kuoleman jälkeen vuonna 2015 Campbell jatkoi oman yhtyeensä, "Phil Campbell and the Bastard Sons", kanssa ja piti lippua korkealla. Hän osoitti, että moottori kävi ilman konkaripäällikköäkin – samalla metelillä, mutta myös tarvittavalla kunnioituksella perintöä kohtaan.

Viimeiset päivät ja jäähyväiset

Se mainittu viimeisin kuva, joka nyt kiertää somea, näyttää hänet läheisten ystävien seurassa – nauramassa, rupattelemassa, kenties muistellen vanhoja tarinoita. Juuri sellaisena hänet haluaa muistaa: maanläheisenä tyyppinä, joka ei varsinaisesti koskaan tarvinnut parrasvaloja, mutta tiesi aina, miten ne sytyttää. Kuolinsyytä ei ole toistaiseksi vahvistettu virallisesti, mutta suru musiikkiyhteisössä on valtava. Brian Maystä Dave Grohliin, kunnianosoituksia tulee jatkuvasti. Monille faneille hän oli viimeinen aito rock-kitaristi, edustaan kuolevaa lajia.

Tärkeimmät etapit Motörheadissa – pieni mutta merkitsevä valikoima:

• 1984: Liittyminen Motörheadiin, kahden kitaristin aikakauden alku.
• 1986: Albumi "Orgasmatron" – Campbellein riffit synkentyvät ja politisoituvat.
• 1991: "1916" – osoittaa hänen monipuolisuutensa balladeista räjähtäviin kappaleisiin.
• 2004: "Inferno" – myöhäistuotannon teos, joka todistaa ettei Campbell ollut menettänyt terävyyttään.
• 2015: Lemmyn kuoleman jälkeen hän perustaa "Phil Campbell and the Bastard Sons" -yhtyeen ja jatkaa kiertue-elämää.

Phil Campbellin myötä maailma menettää paitsi poikkeuksellisen kitaristin, myös palasen aitoa rock-kulttuuria. Hänen riffinsä jylisevät kaiuttimista niin kauan kuin on olemassa ihmisiä, jotka rakastavat kovaa musiikkia. Rähjäkkä, virtuoottinen, walesilainen, Motörhead – hän oli kaikkea sitä yhtä aikaa. Ja nyt, kun viimeinen verho on laskeutunut, ei jää muuta kuin yksi tehtävä: vääntää kitara vielä kerran kovemmalle ja säikytellä naapureita hänen kunniakseen. Siinä mielessä: Kiitos metelistä, Phil!