Sevilla vs. Valencia: Täyttä hullutusta Nerviónilla! 0–2:sta 2–2:een – LaLigaa parhaimmillaan

Sánchez-Pizjuán oli sunnuntai-iltana nurin kurin. Se mikä näytti varmalta Valencian vierasvoitolta, päättyi villeihin tunnemyrskyihin. Ottelu Sevilla – Valencia tarjosi paitsi kuusi maalia, myös draaman kaarta, joka sai omistautuneimmatkin LaLiga-fanit sanattomiksi. 90 minuuttia puhdasta hermojenväristystä, ja lopussa oli 2–2, joka tuntui kotijoukkueen voitolta.

Ensimmäinen puoliaika: Painajainen valko-punaisessa

Sanon ihan suoraan, että ensimmäiset 45 minuuttia olivat tapaus psykiatrille – ainakin Sevillan kannalta. García Pimientan joukkue vaikutti vaihtuneen, mutta valitettavasti negatiivisessa mielessä. Siitä puuttui kaikki: terävyys, järjestys ja se kuuluisa viimeinen syöttö. Yksi joukkueen pelaajista tiivisti sen jälkeen täydellisesti: "La primera parte ha sido muy, muy mala." Ja kyllä, minun on oltava hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Se ei ollut vain huonoa, se oli sekavaa.

Valencia puolestaan hyödynsi tätä heikkouden vaihetta kylmänviivaisesti. Kaksi erikoistilannetta, kaksi maalia. Ensin Hugo Duro osui rangaistusalueen kaaoksen jälkeen, sitten Largie Ramazani jatkoi epäonnistuneen purun jäljiltä. 0–2 tauolla – monelle stadionilla se näytti ratkaisulta. Jos joku ajatteli, että tässä tässä oli, ei hän tunne tämän joukkueen toipumiskykyä.

Toinen näytös: Mentaliteetti oppikirjana

Mitä pukukopissa tapahtui, sen tietää vain joukkue. Mutta mitä sen jälkeen kentällä nähtiin, oli kuin sevilla – valencia -opas takaa-ajoihin. Yhtäkkiä energia oli siellä. Kamppailut voitettiin, yleisöstä tuli kahdestoista pelaaja kentällä. Näki, kuinka pelaajat alkoivat uskoa tasoitukseen.

Se ei ollut tekninen mestariteos, vaan puhdasta, hillitöntä moraalia. Kun rangaistuspotku oli viimeistelty, noita oli murrettu, ja kun toinen osuma syntyi yhdistelmällä, jota harvoin saa harjoituksissa niin puhtaasti toimimaan, stadion jyrisi. Tasoitus oli enemmän kuin ansaittu. Jälkikäteen ajateltuna siinä olisi voinut olla enemmänkin, mutta niin on jalkapallo – joskus 2–2 0–2-tappioaseman jälkeen on arvokkaampi tunne kuin tylsä 1–0-voitto.

Mikä tästä kamppailusta jäi käteen

Kaikille, jotka vielä ihmettelevät, miten käyttää sevilla – valencia esikuvana: kyse on uskosta. Sen, joka kirjoittaa tätä sevilla – valencia -otteluraporttia, on todettava, että LaLiga ei ole pelkkiä taktiikkatauluja. Käänteen toivat pienet hetket:

• Intensiteetti: Tauon jälkeen jokainen kamppailu oli kannanotto.
• Fanit: Nervión voi, kun se haluaa, ahmia vastustajan sisuksiinsa.
• Vastustajan virheet: Valencia alkoi yhtäkkiä vetäytyä omalle puolustuspäädylle – psykologinen virhe, jota Sánchez-Pizjuánissa ei saa tehdä.

Valencialle tämä tasapeli on tietenkin pettymys. Kolme pistettä olivat syliä hipoen, mutta lopulta viimeinen terävyys vastahyökkäyspelissä puuttui. Minun näkökulmastani tämä on varoituslaukaus Barajan joukkueelle: Tässä liigassa jokaisesta pienimmästäkin suoritustason laskusta rangaistaan välittömästi.

Kun katsoo kuvia siitä, kuinka Sevillan pelaajat loppuvihellyksen jälkeen seisoivat Fondon edessä, huomaa, mitä tämä piste oli tunnetasolla arvoltaan. Se ei ollut voitto, mutta ehkä se psykologinen uudelleenkäynnistys, jota tämä joukkue tarvitsi. Ja meille katsojille? Lauantai-ilta, joka jää mieleen juuri siksi, että siinä oli ensimmäisestä viimeiseen minuuttiin kaikkea sitä, mikä tekee jalkapallosta täällä etelässä sitä mitä se on: intohimoa, draamaa ja onnellinen loppu niille, jotka eivät koskaan lakkaa taistelemasta.