Lars Løkke asettaa itsensä saataville: Tässä on tarina kuninkaallisen selvitysmiehen takana, joka ravistelee vaalikamppailua

Sieltä täytyy etsiä pitkään sellaista hetkeä, jolloin vaalikamppailu olisi ottanut yhtä dramaattisen käänteen loppukirissään. Vaikka ääniä ei ollut vielä laskettu, Lars Løkke Rasmussen heitti pommin, joka sai poliittiset kommentaattorit jonottamaan. Hänen ilmoituksensa asettua saataville kuninkaalliseksi selvitysmieheksi mahdollisen vaalitappion jälkeen ei ole pelkkä kuriositeetti – se on siirto, joka voi hyvinkin kirjoittaa koko poliittisen kartan uusiksi.

Ymmärtääkseen, miksi juuri tämä ilmoitus herättää niin voimakkaita kaikuja, on kaivettava hieman poliittista maaperää. Ei ole ensimmäinen kerta, kun olemme tilanteessa, jossa kuningattaren rooli kokoajahahmona nousee ratkaisevaan asemaan. Monet meistä, joilla on hieman poliittista muistia, ajattelevat heti vuoden 2011 vaalien jälkeistä aikaa. Silloin oli Helle Thorning-Schmidtin I hallitus, jota piti neuvotella kasaan, ja se oli pitkäveteinen juttu, joka vaati kokenutta kättä navigoimaan niukoissa enemmistöissä.

Løkken ilmoitus kertoo paljon muustakin kuin henkilökohtaisesta kunnianhimosta. Se on tietoinen yritys asettua itse prosessin johtoon, joka perinteisesti on varattu pääministerille tai hallitsijan nimeämälle kuninkaalliselle selvitysmiehelle. Hän viestittää olevansa valmis ottamaan vastuun hallituksen kasaamisesta – riippumatta siitä, tuleeko siitä sininen vai punainen. Tämä on klassinen Løkken siirto: siirtää maalia, kun peli on vielä kesken.

Kiireisen vaalikamppailun keskellä, jossa useimmat ehdokkaat keskittyvät keräämään omia ääniä, hän siis valitsee aivan toisen roolin. Hän asemoi itsensä kokeneeksi valtiomieheksi, joka voi koota langat käsiinsä, kun pöly on laskeutunut. Äänestäjistä, jotka saattavat olla kyllästyneitä Christiansborgin moniin konflikteihin, se saattaa itse asiassa kuulostaa järkevältä ajatukselta.

Jos katsomme konkreettisia mekanismeja, kyse on neuvottelutilan luomisesta, joka ei välttämättä noudata vanhoja blokkeja. Løkken argumentti on yhtä lailla pragmaattinen kuin valtapoliittinen:

• Vakautta blokkipolitiikan sijaan: Hän korostaa tarvetta hallitukselle, joka voi koota laajan enemmistön suurten haasteiden taakse, mikä historiallisesti on ollut vaikeaa tiukassa kansankäräjissä.
• Kokemus valttina: Hän vetoaa aikaansa sekä pääministerinä että Venstren puheenjohtajana perustellakseen, että hänellä on ainutlaatuiset edellytykset navigoida niukoilla paikkaluvuilla.
• Hallittu prosessi: Ilmoittautumalla itse valmiiksi kuninkaallisen selvitysmiehen rooliin hän yrittää välttää, että prosessi päätyy valtatyhjiöön, jossa puoluejohtajat ajautuvat eri suuntiin.

Reaktiot ovat luonnollisesti olleet vaihtelevia. Vaikka jotkut pitävät sitä vastuullisena aloitteena, joka ottaa huomioon mahdollisesti kaoottisen vaalituloksen, toiset näkevät sen yrityksenä kaapata itselleen vaikutusvaltaa, vaikka äänestäjät sanoisivat ei hänen omalle puolueelleen. Tämä on tasapainoilua, joka vaatii hienovaraisuutta, ja josta tulemme varmasti kuulemaan paljon lisää tulevina päivinä.

Mielenkiintoista on, että Løkke on yhdellä iskulla siirtänyt huomion klassisista kysymyksistä, kuten veropysäytyksestä ja hyvinvoinnista, perustavampaan kysymykseen siitä, miten meitä ylipäätään tullaan johtamaan. Se on rohkea siirto, koska se saattaa tehdä hänestä keskeisen palan peliä riippumatta siitä, päätyykö hän itse ministerin salkkuun vai ei. Ja se muistuttaa meitä siitä, että tanskalainen politiikka – parhaimmillaan (tai hermoja raastavimmillaan) – kertoo aina ihmisistä ja heidän kyvystään liikkua arvaamattomassa kentässä.

Oli miten oli, Lars Løkke on varmistanut, että hänen nimensä – ja rooli kuninkaallisena selvitysmiehenä – on yksi eniten puhutuista aiheista, kunnes vaalihuoneistot sulkevat ovensa. Tuleeko tästä hänen paluunsa vai hänen viimeinen suuri manööverinsä, sen näyttää aika. Mutta ainakaan tylsää ei tule olemaan.