Iranin isku Israeliin: Ymmärrä "Kahdentoista päivän sota" ja Lähi-idän kriittinen hetki

Jos luulit, että vuosi ehtii loppua ilman uutta käänteettä tässä Lähi-idän jännittävässä saagassa, olit väärässä. Yö oli täynnä jännitystä ja räjähdyksiä. Se, mitä monet jo kutsuvat ”Kahdentoista päivän sodaksi”, sai uuden ja vaarallisen käänteen viimeisimmän Iranin iskun Israelissa myötä. Kyse ei ollut pelkästä sateenvarjojärjestöjen ohjusryöpystä; kyseessä oli suora, laskelmoitu isku, joka jätti jälkensä – aivan kirjaimellisesti – Etelä-Israeliin.

Sireenit eivät vaienneet. Maan eteläosien kaupungeissa ammusten korviahuumaavaa viuhuntaa taivaalla seurasivat räjähdykset, jotka eivät tällä kertaa jääneet vain avoimille alueille. Vahvistus tuli nopeasti: iranilainen ohjus oli osunut asuinalueeseen, ja siitä seurasi loukkaantumisia. Kuva, joka nyt kiertää maailmaa, on pelastusryhmistä, jotka juoksevat raunioiden keskellä – näkymä, joka muistuttaa aiempien konfliktien synkimmistä päivistä. Mutta nyt rimaa on nostettu. Emme puhu epäsuorista iskuista. Kyseessä on Iranin oma sormi liipaisimella, tähtäimessä Israelin maaperä.

Samaan aikaan pääministeri Benjamin Netanyahu teki sen, mitä häneltä odotetaan kriisitilanteissa: piti kovan ja kansallista yhtenäisyyttä korostavan puheen. Hän kutsui yötä ”vaikeaksi”, mutta oli painavasanainen sanoessaan, että Israel on valmistautunut kaikkiin mahdollisiin skenaarioihin. Lausunto, jonka olet todennäköisesti jo nähnyt uutislähetyksissä, oli laskelmoitu rauhoittamaan kotimaan tunnelmia samalla, kun se lähettää Teheraniin selkeän viestin: vastaus on tulossa, eikä se jää vaisuksi. Kyseessä on klassinen shakkisiirto, jossa jokainen sana on oma nappulansa laudalla.

Ymmärtääkseen tämän mittakaavaa on katsottava viimeaikaista tapahtumaketjua. Tämä episodi on huipentuma tapahtumasarjalle, joka oikeuttaa sosiaalisessa mediassa ja diplomaattipiireissä käytetyn nimityksen: Kahdentoista päivän sota. Nimi ei ole sattumaa. Se viittaa kauden äärimmäiseen jännitteeseen, jossa iskut, uhkaukset ja vastatoimet seurasivat toisiaan tahdilla, joka piti kansainvälisen yhteisön jatkuvassa hälytystilassa.

Sen, mikä tekee tästä hetkestä ainutlaatuisen ja entistä vaarallisemman, on paradigman muutos. Tähän asti konflikti näiden kahden maan välillä on käyty pääasiassa kolmansien maiden alueilla, iskuin laivoihin tai ydinalan kohteisiin hiljaisuudessa. Nyt hiljaisuus on ohi. Tämän aamuyön Iranin isku Israeliin osoitti, että niin sanottu ”varjojen sota” voi muuttua milloin tahansa suoraksi ja avoimeksi konfliktiksi. Ja kun nämä kaksi jättiläistä ottavat suoraan mittaa toisistaan, koko alue tutisee.

Iskun yksityiskohdat, joita diplomatiassa on kuultu kulisseissa, paljastavat monimutkaisen operaation:

• Kantama ja tarkkuus: Laukaistut ohjukset eivät olleet tyypillisiä, liittolaisten ryhmien käyttämiä lyhyen kantaman ohjuksia. Ne olivat pitkän kantaman ammuksia, jotka laukaistiin Iranin alueelta ja jotka vaativat sellaista koordinointia ja teknologiaa, jolla harvalla maalla maailmassa on varaa.
• Strategiset kohteet: Vaikka alkuvaiheen painopiste oli Etelä-Israelissa, tiedustelutietojen mukaan valitut kohteet olivat sotilastiloja ja logistiikkakeskuksia – selvä yritys iskeä Israelin puolustuksen selkärankaan.
• Välitön vastaus: Israelin puolustusvoimat (IDF) on jo siirtänyt ilmatorjuntajärjestelmiään, ja rajoilla on havaittavissa voimakasta joukkojen liikettä. Tunnelmaa leimaa ”maksimaalinen valmius” sille, mitä seuraavat tunnit tuovat tullessaan.

Entä nyt? Tämä on kysymys, joka kaikuu YK:n toimistoissa, Euroopan pääkaupungeissa ja tietysti Tel Avivin ja Teheranin kaduilla. Kansainvälinen yhteisö yrittää sammuttaa tätä tulipaloa ämpärillisillä kylmää vettä, mutta tosiasia on, että pelilauta on jo katettu. Netanyahun puhe ei jättänyt epäselväksi, että Iranille koituva hinta tulee olemaan korkea. Toisaalta Iranin hallitus, joka on jo iskullaan osoittanut olevansa valmis ottamaan riskejä, näkee todennäköisesti tämän toiminnan keinona näyttää voimaa omalle yleisölleen ja alueellisille liittolaisilleen.

Meille täällä kaukaa seuraten tuntuu siltä, että olemme vedenjakajalla. Termi Kahdentoista päivän sota ei ole enää pelkkä hashtag tai analyytikoiden keksimä ilmaisu; se on uuden konfliktin mallin määritelmä. Viikko sitten monet uskoivat jännitteiden pysyvät hallinnassa. Tämän päivän jälkeen on käynyt selväksi, että Pandoran lipas on ammollaan. Jää nähtäväksi, kuka vilkuttaa ensin – ja millä hinnalla.

Meille jää, maailman pidättäessä hengitystä, tarkkailla seuraavia siirtoja. Ne tapahtuvat minuuteissa tai tunneissa, eivät päivissä. Lähi-itä on jo opettanut meille, että kun pöly laskeutuu, historia ei ole koskaan enää entisensä. Ja tämä aamuyö oli ehdottomasti piste, josta ei ole paluuta.