Miksi emme voi lopettaa katsomista: Lyövän apinan kummallinen viehätys

Myönnetään: internetillä on outo tapa kiertää takaisin samoihin alkukantaisiin pakkomielteisiin. Juuri nyt sillä pakkomielteellä on nimi, ja se on lyövä apina. Mutta jos luulet tämän olevan pelkästään yhdestä leviävästä videosta, jää näkemättä isompi kuva. Elämme hetkeä, jossa populaarikulttuuri, syvälle juurtunut psykologia ja ripaus nostalgia- animea törmäävät yhteen, ja kipinän sytytti kädellinen, joka jakoi turpiin.

Olemme kaikki nähneet sen videon – sen, joka tuntuu suoraan kaverikomediasta revityltä. Kaksi apinaa, toinen kävelee rennosti kaverinsa luo, ja sitten pam, täydellisesti ajoitettu oikea koukku, joka lähettää toisen tömähtämään reunalta alas. Se on absurdia. Se on äärettömän hauskaa. Ja se synnytti välittömästi valtavan määrän meemejä. Mutta tässä kohtaa homma muuttuu kiinnostavaksi: ilmaus ”lyövä apina” ei alkanut trendata pelkästään yhden viraalihetken takia. Se osui johonkin, mikä jo kypsyi kollektiivisen tajuntamme pinnan alla.

Ymmärtääkseen tämän huuman, on katsottava ajoitusta. Juhlimme parhaillaan Lupin III:n 50 animaatiovuotta. Tuntemattomille on sanottava, että koko estetiikan isä on Monkey Punch, Kazuhiko Katōn taiteilijanimi, se legendaarinen mangaka, joka loi herrasmiesvarkaan Arsène Lupin III:n. Jos nimi ”Monkey Punch” tuntuu nyt kammottavan osuvalta, niin se siksi, että se on sitä. Muutama vuosi sitten menehtynyt luoja jätti jälkeensä perinnön, jota leimaa kirjaimellisesti kaoottinen, arvaamaton energia – juuri se energia, joka tuossa eläintarhavideossa on. On hurja sattuma, että saavutamme tämän merkkipaalun juuri silloin, kun internet löytää uudelleen sen raa’an, koomisen väkivallan, jonka hän viimeisteli.

Ja kaninkolo syvenee. Vaikka Shin Lupin III -sarja (se modernimpi, synkempi uusintaversio) houkuttelee uutta sukeltaa faneja suoratoistopalveluissa, on tietokirja, joka on taas kipuamassa bestseller-listoille: The Professor in the Cage: Why Men Fight and Why We Like to Watch. Jos et ole lukenut sitä, se on perinpohjainen sukellus miehen psyykeen ja siihen, miksi meitä kiehtoo väkivallan seuraaminen. Ei ole sattumaa, että tämä kirja saa uutta tuulta alleen juuri nyt. Kysymme itseltämme, miksi emme voi kääntää katsettamme siitä apinasta, joka jakaa iskun, aivan kuten emme voi kääntää katsettamme UFC:n pääottelusta. Kyse on samoista aivojen hermoradoista.

Minne tämä meidät sitten jättää? Täydelliseen myrskyyn sisältöjä, jotka tuntuvat kuin laboratoriossa algoritmisesti suunnitelluilta, mutta ovatkin vain outo kulttuurinen yhteensattuma.

Tässä syitä, miksi ”lyövän apinan” aikakausi tuntuu erityiseltä:

• Nostalgia: Lupin III:n 50 animaatiovuoden juhlien myötä fanit palaavat sen kaoottisen, väkivaltaisen slapstick-komedian pariin, jonka Monkey Punch loi. Se muistuttaa meitä siitä, että ”lyöminen” animaatiossa ja populaarikulttuurissa on aina ollut korkeaa taidetta, kun se tehdään oikein.
• Psykologia: The Professor in the Cage tarjoaa älylliset puitteet. Se vahvistaa tunteen, ettei tällaisen sisällön katsominen ole pelkkää aivotonta selaamista; se on turvallinen tapa käsitellä alkukantaisia vaistoja. Katsomme lyövää apinaa, koska se on hallittu kaaoksen räjähdys.
• Absurdius: Älkäämme analysoiko liikaa – joskus apina, joka lyö kaveriaan, on vain apina, joka lyö kaveriaan. Maailmassa, joka tuntuu yhä raskaammalta, tällaisen slapstickin yksinkertaisuus on vapauttava kanava.

Tämä kaikuu jopa myöhäisillan keskusteluissa, kun koomikot vitsailevat ”lyövän apinan” dynamiikasta ihmissuhteissa. Se osoittaa, kuinka pitkälle meemi on matkannut – eläintarhan aitauksesta japanilaisen mangataiteilijan perintöön, paikallisen kirjakaupan psykologia-osastolle ja lopulta komiikkapöydän ääreen.

Olitpa täällä Monkey Punchin perinnön, rakkauden hyvää käsirysyä kohtaan syvällisesti analysoivan tekstin takia, tai et vain voi lopettaa sen pienen kaverin reunalta tömähtämisen katsomista, yksi asia on selvä: lyövä apina ei ole vain meemi. Se on peili. Ja juuri nyt me kaikki katsomme siihen.