"Pimeä perintö": Miksi tämä tv-dekkari saa vanhojen pelaajien sydämet sykkimään

Saksan televisiomaiseman tuntijat hieraisivat ihmeissään silmiään. Lauantai-iltana televisiosta tuli dekkari, joka ei loistanut ainoastaan synkällä tunnelmallaan, vaan kantoi myös nimeä, joka saa tietyn sukupolven välittömästi havahtumaan: ”Pimeä perintö”. Siinä missä tv-yleisö sukelsi arkeologisten arvoitusten ja Nebran taivaankiekon maailmaan, toiset istuivat kuin naulittuina ruudun ääressä – ei tapauksen, vaan nimen takia.

Kun nimi on ohjelmanumero: Kaksi maailmaa kohtaa

Suurelle yleisölle se on laadukas lauantai-illan dekkari, jota loistaa mainio Felicitas Woll – joka, kuten hän myöhemmin kertoi, tunsi kuin hänen sielunsa olisi käynyt siellä jo aiemmin, niin syvälle mystinen juoni taivaankiekon varjossa tapahtuvasta kuolemasta hänet imaisi. Mutta se, joka 2000-luvun lopulla ja 2010-luvun alussa oli syvällä peliskeneissä, säpsähti nimen kuullessaan taatusti. Ei huonojen muistojen takia, vaan aivan toisen, mutta yhtä ahdistavan universumin vuoksi.

Se toinen pimeys: kulttiaarre Saksasta

Siinä missä tv-elokuva vie katsojat nykypäivään, nimi sinkoaa vihkiytyneet takaisin vuoteen 2008. Silloin ilmestyi ”Darkness Within 2: Pimeä perintö” – seikkailupeli, jota pidetään yhä Cthulhu-mytologian ystävien keskuudessa salavinkkinä. Tämä nimi oli enemmän kuin pelkkä peli; se oli matka hulluuteen, kunnianosoitus H.P. Lovecraftille, joka tietoisesti erottui toimintapainotteisista tuotannoista. Se oli pala saksalaista pelinkehitystä, joka uskalsi olla todella epämiellyttävä.

Täytyy ymmärtää: Seikkailupelien maisema oli silloin toinen. Meillä oli suuret nimet, mutta ”Darkness Within 2” tuntui siltä, kuin joku olisi ottanut kulttiklassikoiden, kuten ”Amerzonen”, sielun ja heittänyt sen painajaiseen. Muistot surrealistisen uhkaavasta ”Gorky 17” -pelistä heräsivät henkiin; se opetti meille, että myös Saksasta tulleet pelit voivat olla todella pelottavia. Näitä pelejä yhdistää tietty kauhun purismi – ne pärjäävät ilman halpoja säikyttelyitä, tunnelma on vihollinen.

Maailmojen yhdistyminen: taivaankiekon ja hulluuden välillä

On mielenkiintoinen yhteensattuma, että elokuva osuu juuri tähän hermoon. Vaikka juoni Nebran taivaankiekosta on aivan eri kuin etsivä Howard E. Loreidin okkulttiset tutkimukset pelissä, on perussävellys silti hämmentävän samankaltainen. Molemmissa on kyse perinnöstä, joka on pimeydessä, salaisuuksista, jotka kummittelevat nykyisyydessä.

Ja juuri tässä kohtaa ympyrä sulkeutuu meille katsojille ja entisille pelaajille. Siinä missä toiset nauttivat Felicitas Wollin tähdittämästä huippunäyttelijäkaartista, toiset kokevat nostalgisen hetken. On kuin saksalainen viihde viittaisi hetken ja kuiskaisi: ”Muistatko? Pimeä perintö on ollut meillä aina.”

Henkilökohtaisesti tämä ilta yhdistää minulle kaksi maailmaa:

• Television nykyisyys: Vankasti toteutettu dekkari, joka kietoo arkeologiset myytit yhteen modernin tapauksen kanssa ja osoittaa, että kiinnostus salaperäisiin jäämistöihin on yhä katkeamaton.
• Pelaamisen menneisyys: Hiljainen kunnianosoitus aikakaudelle, jolloin saksalaiset kehittäjät osoittivat nimikkeillä, kuten ”Darkness Within 2”, ”Amerzone” tai synkkä ”Gorky 17”, olevansa ahdistavan tunnelman mestareita.

Oivalsivatko television tekijät, mihin nostalgiahermoon he meissä osuivat? Sillä ei väliä. Fakta on: Pimeä perintö elää – televisiossa, muistoissamme ja todisteena siitä, että parhaat tarinat ovat niitä, jotka eivät päästä meistä otettaan kauan lopputekstien jälkeenkään. Vaikka se olisi vain se hiljainen värinä, kun kuulee nimen ja istuu yhtäkkiä taas ruudun ääressä siinä synkässä talossa.