Diego Garcia tulilinjalla: Iranin ohjusiskun todellinen tarina

On paikkoja, joita ei vain odota löytävänsä uutisotsikoista. Brittiläinen Intian valtameren alue. Diego Garcia. Sellainen paikka, joka yleensä vilkahtaa esiin vain geopolitiikan oppikirjoissa – tai erään Twanguero -nimellä tunnetun kitaristin, Hugo Diego Garcian, nimessä. Mutta tänään emme puhu surffirockin kitaransoinnosta. Puhumme ballistisista ohjuksista.

Ollaan rehellisiä. Uutiset, jotka levisivät aamuyöllä – että Iran oli kohdistanut Diego Garcian laivaston tukikohtaan ballistisilla ohjuksilla tehdyn iskun – muuttivat pelin asetelmat. Vuosien ajan meillä kaikilla oli käsitys, että tämä atolli oli koskematon. Linnoitus. Pieni maapilkku niin syrjässä, niin kaukana Hormuzinsalmesta ja tavanomaisista jännitteiden pesäkkeistä, että se eli aivan eri todellisuudessa turvallisuuden suhteen. Tämä illuusio haihtui jossain vaiheessa paikallista aikaa noin aamuyhden aikoihin.

Hiljaisuus räjähdyksen jälkeen

Kokoamme yhä palasia yhteen, mutta tilannekuva alkaa selkiytyä. Tämä ei ollut symbolinen laukaus keulan yli. Sisäisten turvallisuusselvitysten mukaan Iran laukaisi koordinoidun ohjussarjan, jonka tarkoituksena oli osua lentokenttään ja laivaston ankkuripaikkaan. Diego Garcian laivaston tukikohta on Yhdysvaltain ja Britannian sotilaallisen voimanprojisoinnin selkäranka alueella. B-52-koneet, valvontalaitteet, koko paketti. Tähän kohteeseen iskeminen on kuin lyönti suoraan allianssin logistiseen aurinkopunokseen.

Virallinen kanta on, että vahinkojen arviointi on vielä kesken. Mutta tällaista iskua ei tehdä – lauantaina, jo valmiiksi kireän tilanteen keskellä – ilman odotuksia, että sillä aiheutetaan vahinkoa, tai ainakin lähetetään viesti, joka on liian kova kuultavaksi. Lontoosta kantautuvien tietojen mukaan lentokentän laitamille osui ainakin muutamia iskuja. Kiitotievaurioita? Mahdollisesti. Uhreja? Tästä pidetään nyt tiukinta mahdollista vaitioloa.

Miksi Diego Garcia? Ja miksi juuri nyt?

Ymmärtääkseen tätä on katsottava pelilautaa. Viimeiset 72 tuntia ovat puhututtaneet Hormuzinsalmesta, öljytankkereista ja Yhdysvaltain viidennen laivaston valmistautumisesta johonkin suureen. Se oli se ilmeinen rintama. Iran vain kiersi sivustan.

Iskemällä Diego Garciaan se on saavuttanut useita asioita:

• Strateginen ulottuvuus: Se on osoittanut, että sen ohjusten kantama ja tarkkuus eivät ole vain kulissia. Ne yltävät kohteeseen 3 800 kilometrin päähän. Kyse ei ole taktisesta aseesta; tämä on kannanotto alueellisesta kyvykkyydestä.
• Poliittinen painostus: Se vaikeuttaa kaikkea Britannialle ja Yhdysvalloille. Tukikohta sijaitsee Britannian suvereenilla alueella. Mahdollista sotilaallista vastausta on nyt puntaroitava suhteessa siihen poliittiseen päänvaivaan, joka konfliktin eskaloinnista syntyy tällä alueella, joka on jo valmiiksi diplomaattinen tulitikku.
• Psykologinen vaikutus: Se murskasi myytin turvapaikasta. Jos Diego Garcia ei ole turvassa, mikä sitten on?

Muistan istuneeni pubissa Portsmouthissa vuosia sitten juttelemassa Falklandin sodan veteraanin kanssa. Hän sanoi, että nykysodankäynnissä pelottavinta ei ole se pommi, jonka näkee tulevan, vaan se, joka putoaa jonnekin, missä sanottiin olevan ”kantaman ulkopuolella”. Tässä tilanteessa olemme nyt. Kartta on juuri piirretty uusiksi.

Tuntien kuluessa kuulemme virallisia lausuntoja. Kuulemme diplomaattien puhuvan ”sietämättömästä eskalaatiosta”. Mutta kaiken tämän alla oleva tarina kertoo perustavanlaatuisesta muutoksesta. Emme enää seuraa vain konfliktia Persianlahdella. Se on nyt levittäytynyt Intian valtamerelle ja osunut suoraan pienelle atollille, jota useimmat eivät – ennen tätä päivää – olisi edes kartalta löytäneet.

Seuraavat 48 tuntia ovat ratkaisevia. Seuraamme satelliittikuvia, Valkoisen talon vastausta ja Lontoosta kantautuvia uutisia. Yksi asia on varma: keskustelu on siirtynyt pakotteista ja partioinneista eteenpäin. Olemme nyt uudessa luvussa. Ja se alkoi jyrinällä Diego Garcian yllä.